14. elokuuta 2018

Hellepäivänä kalalammikoilla

Vinkistä viisastuneena heinäkuisena viikonloppuna, kun olin muutenkin suuntaamassa Lohjalle päätin käydä käyskentelemässä Porlan kalalammikoilla. Kalojahan tuolla ei juurikaan enää ole vaan pääasiallisia asukkeja ovatkin linnut, joilla onkin mukavat oltavat rehevillä lammikoilla.

Puolenpäivän aikoihin lämpötila huiteli varmaankin kolmessakymmenessä, tuulta ei ollut juuri nimeksikään eikä pilvistäkään juurikaan ollut apua. Kävin kuitenkin kävelemässä rantapolun päästä päähän. Rannalla minua tuli jo vastaan nuori naurulokkikolmikko ja jo ensimmäisellä altaalla oli sinisorsia odottelemassa leipäateriaa. Antimia minulla ei ollut, mutta sorsat silti lipuivat jonkun matkaa toiveikkaasti perässäni.




Mustakurkku-uikkukin oli joko pesällä lepäilemässä tai toista sukupolvea hautomassa. Niin tarkkaan en ole mukuruihin perehtynyt, jotta tietäisin onko niillä tapana lepäillä pesällä myös haudonta-ajan ulkopuolella. Kuvailin rauhassa ja muutamat lenkkeilijät menivät ohi, aika hiljaista kyllä polulla oli auringon porottaessa. Yritin saada kuviin aikaan bokeeta, mutta totesin, ettei se ihan onnistunut niin hyvin kuin olisin toivonut. Linssini pienin suurennos on myös auttamatta liian suuri lähikuvien yrittämiseen. Sen sain todeta myös karvaasti.





Joku oli selvästi heittänyt veivinsä polulle ja hämmästelin varsin rohkeaa nokikanaa, joka muina lintuina tepasteli suoraan eteeni tielle. Vähän se siirtyi syrjään kun ohi menin, mutta ei kovin pitkälle. Kerrankin siis jopa oman kamerani zoomi riitti hieman lähempään lintukuvaan. En ollut myöskään muistanut yhdessä lammessa olevan niin paljon niitä 'kultakaloja'. Lopulta kun pääsin takaisin uimarannan päähän kamera alkoi olla sen verran kuuma, että melkein sormia poltti, liian lämmintä siis.



Haapananuoret ja 'kultakalat'






Tämän kummempaa päivätepastelua en tehnyt hyvistä retkiaikeista huolimatta. Olin iltapäivällä pystyttänyt sisäteltan vanhempieni takapihalle aikeenani yöpyä siellä. Kyllä menin telttaan yrittämään unensaantia, mutta totesin moottoritien pauhun kuuluvan hieman liian hyvin tyynessä kesäyössä. Korvatulpat olisivat tällä kertaa olleet varmasti ratkaisu tähän ongelmaan, tietenkään niitä ei sitten ollut mukana, kun olisi tarvinnut. Päädyin siis kömpimään sisälle sänkyyn nukkumaan.


12. heinäkuuta 2018

Mitähän sitä vielä ehtisi: loppuvuoden tavoitteet

Jostain syystä en saanut vuoden alussa kirjoitettua tavoitteista retkeilyrintamalla tälle vuodelle. Se vaan jäi ja jäi, enkä sitten jossain maaliskuun korvilla enää viitsinyt sellaista kirjoitellakaan. Näin vuoden puolessa välissä totesin toisen mahdollisuuden tulleen. Alkuvuosi on ollutkin kohtalaisen hiljaista. Nuuksiossa on tullut käytyä pariin kertaan ja pikailtaretkellä Sipoonkorvessa ehkä masentavimpaan aikaan. Tornien taistoa käytiin suorittamassa Kurjenrahkan Vajosuolla ja heti perään vietin muutaman päivän Kolilla, tehoretkeillen mitä pystyi. Aika vähäiseksi on jäänyt kuitenkin ja vain kaksi yötä on tullut vietettyä ulkosalla.

Vuoden toinen telttayö

Aika huippu telttapaikka
Loppuvuoden tavoitteeksi voisinkin nyt listata käynnin muutamassa uudessa kansallispuistossa. Haluaisin käydä kaikissa Suomen kansallispuistoissa, mikään kauhea kiire ei tavoitteella tosin ole. Tällä hetkellä vuodesta 2013 lähtien olen käynyt kahdessakymmenessä eri kansallispuistossa, joista suurimmassa osassa viimeisen kolmen vuoden aikana.




Edelleen haaveissa olisi useamman yön vaellus ja toki enemmän yhden yön retkiäkin. Tällä hetkellä kesälomasuunnitelmat elävät niin paljon, että oli pakko karsia pois pitkään ja hartaasti toivottu Pallas-vaellus. Näillä näkymin myös Lappi jää tältä vuodelta pois suunnitelmista sekä Norjan puoli. Harmillista kyllä, mutta ensi vuodelle nuokin voisivat toteutua, koska tietty suurtapahtuma järjestetään jälleen Kiilopäällä kesäkuussa ja siitähän ei ole kuin kivenheitto Norjan puolelle.

Elättelen nyt toivetta, jos seuraa syksymmällä löytyisi ihan vaelluksellekin. Mielestäni vähintään kolme yötä on minimi, jotta reissua vaellukseksi voisi kutsua. Paikka taas on täysi mysteeri, se varmaan riippuu mahdollisesta seurasta. Harkitsen myös yksin lähtemistä, mutta silloin täytynee valita joku kohde kohtalaisen läheltä, mikä hieman rajoittaa vaihtoehtoja.



Enemmän öitä olisi tarkoitus viettää ulkona, vaikka ihan omalla pihalla kun sellainen vihdoin on. Oman pihan telttailualue on vielä siis korkkaamatta. Ehkä kesälomalla voisi muutaman yön viettää vaikka omassa pihassakin. Viime vuonna öitä ulkona kertyi seitsemän kappaletta ja parhain aikahan tässä on vielä edessä eli kyllä melkein voisi määrän yrittää tuplata tälle vuodelle.


Mysteerikukka


Villinä korttina voisi yrittää ulkonayöpymistä talvella, joka tässä tapauksessa varmaan tarkoittaa sitä, kun lämpötila on nollan alapuolella tai jos kovin samanmoiselta näyttää kuin viime vuonna, niin laskisin melkein marraskuun loppupuolen ja joulukuun kyllä talviyöksi. Tämä harjoittelu tulee todennäköisesti tapahtumaan omassa pihassa, josta on tarpeen tullen helppo kömpiä omaan sänkyyn.



Loppuvuodelle voisi myös ottaa tavoitteeksi kaksi retkeä kuukaudessa. Irtiotot arjesta voisivat tulla kyllä tarpeeseen, koska aloitan syyskuussa myös lisäkouluttautumisen töiden ohella. Pääsin ehkä hieman yllättäen jatko-opiskelemaan ja koulupäiviä tulee olemaan muutama kuukaudessa, koulutöitä kotona kuuleman mukaan sitäkin enemmän.



Mustionlinnan portti










Kuvituksena kuvia toisen telttayön miljööstä kesäkuun alulta sekä Mustionlinnan, puistokierrokselta kesäkuun viimeiseltä viikonlopulta. Käytiin ystäväporukan kanssa viettämässä Mustionlinnassa kollektiivisesti 180-vuotispäiviä.

7. heinäkuuta 2018

Repovesijuhannus

Koska tänä vuonna juhannusaaton sääksi aikalailla kaikkialla lähiseudulla oli lupailtu kovin sateista siirsimme jo pian perinteeksi muodostuvan juhannusseikkailun juhannuspäivälle. Alunperin olin kaavaillut jopa yönyliretkeä johonkin uuteen kansallispuistoon kuten Lauhavuorelle. Koska sää kuitenkin näytti jopa epävakaisemmalta sinne suunnalle ja tietäen retkiseuralaisen suhtautumisen sateessa retkeilyyn, päätin vähän järkevöittää retkeilyä hieman paremman sääennusteen alueelle
Aikaisen aamun lähdön sijasta olimme liikkeellä vasta kymmenen jälkeen. Parin tunnin köröttelyn jälkeen saavuimmekin Lapinsalmen parkkipaikalle, josta viime kerralla olimme läheneet -26 asteen pakkasessa, etenemään kohti Kuutinkämppää, silloin ei ollut kuin kaksi muuta autoa. Viimeiset parikymmentä kilometriä matkasta oli sataa ripotellut silloin tällöin. Parkkipaikalla kävi kyllä selväksi, ettei tosiaan metsässä tarvitsisi yksin olla. Kun sitten noustiin pakkailemaan viimeisiä tavaroita ja eväitä reppuihin, niin eikös alkanut sataa vähän kovemmin. Huussireissulla kastui lähes koko paita, ei tosin onneksi siellä huussin puolella. Todettiin, ettei oltu ehkä ihan kokonaan sadesään reissuun varauduttu, mutta lähdettiin silti kulkemaan kohti Lapinsalmen riippusiltaa. Ylitsepääsyä saikin kiltisti odotella jonossa jonkunkin aikaa. Hieman siinä ylittäessä tuli normaalia ikävämpi tunne, kun silta heilui reilusti. Viikon päästä tästähän riippusillan toisen puolen toinen kiinnike petti, mistä luin lehdestä, onneksi henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin.



Pian kuitenkin oltiin toisella puolella ja tukevasti jalat jälleen maankamaralla. Totesinkin, että on se joka kerta yhtä kamalaa. Kello kun oli jo sen verran paljon, että normaali ruoka-aika oli jo mennyt päätettiin hilpaista suoraan nauttimaan vähän evästä. Eväsleivät katosivat pian parempiin suihin taukopaikan hälinässä. Nautittiin siinä tovi hetki hetkeltä paremmaksi muuttuvassa säässä. Lopulta todettiin, että eiköhän lähdetä. Suuntasimme Katajavuorelle, joka minulle taisi olla viimeinen kohde Repovedeltä, joka vielä oli näkemättä. Muutenhan nuo polut on tullut koluttua ympäriinsä ja kaikki korkeimmat kohdatkin.

Ensimmäisen taukopaikan maisemat

Leveää  baanaa

Onhan tuolla näennäistä korkeutta.
Katajavuorelle veikin leveä osittain todella kulunut polku. Olin muutamaa päivää aiemmin pohtinut, miksei polkujen kestävöittämisessä metsässä käytetä enemmän jotain haketta tai sahanpurua soran sijasta. Tämän ilmaisin retkiseuralaisellenikin. Luulisi, että kevyemmän puumateriaalin kuljettaminen poluille olisi helpompaa ja olisihan tuo jaloillekin huomattavasti armollisempaa kulkea. Totesin, että sille varmaan on hyvä syynsä ja todennäköisesti purua tai haketta saisi useammin olla lisäämässä.

Reittin varrella oli monenlaista metsää ja pian olimmekin lyhyen pitkospuuosuuden jälkeen portaiden alapäässä. Olin kyllä nähnyt kuvia kyseisistä rapuista ja itseäni jo psyykannutkin hurjiin rappusiin, mutta kyllähän nuo silti hieman pysäyttivät. Olivat sen verran jyrkkään kallioon pystytetyt. Hienonnäköistä toisaalta oli. Muutamia kallionkielekekuvia yritinkin napsia hengähdystauon lomassa. Rappuset päättyivät kuitenkin lopulta ja maisemat olivat kyllä ihan mukavia. Noustiin polun viereiselle kalliolle ottamaan muutama kuva ja heitettiin reput selästä vähäksi aikaa. Tuumattiin tovin ja noustiin vielä viimeiset portaat ylemmäs näköalapaikalle.




Keiteltiin kahvit korkeimmalla kalliolla ja nautittiin maisemista. Hieman viileästi meinasi tuulla, mutta t-paidalla pärjäsi silti mukavasti. Alempana rinteessä kulki tasaisesti ihmisiä ohitse, osa jäi istuskelemaankin hetkeksi, mutta jatkoivat matkaansa pian. Meillä ei ollut mikään kiire. Rauhallisten kahvittelujen jälkeen. Siirryttiin vielä viralliselle näköalapaikalle odottelemaan sopivaa hetkeä geokätkön esille kaivamiseen. Löytyikin oikein jämerä ja tuttu toteutus, enempää iloa muilta mahdollisesti paikalla vierailevilta pilaamatta.




Jatkoimme matkaamme Ketunlenkkiä eteenpäin ja pian alamäessä tulikin vastaan Repovedelle niin tuttua kivikkoista polkua. Tuulenkaatojakin oli alamäessä, mutta onneksi vain yhden yli piti vähän jumpata. Pian kävelimmekin jo Katajajärven rantaa pitkin, jonka jäällä kahlailimme lumessa paluumatkalla talviretkellämme. Kaunis oli Katajajärvi myös keskikesän kynnyksellä. Jatkoimme matkaamme muutaman geokätkön välissä poimien.


Upeat valot ja tunnelma pitkospuupätkällä

Katajajärvi


Kapiaveden taukopaikalla olikin reilusti ihmisiä, ja siinä vaiheessa päivää alkoivat yönyli retkeilijätkin jo yöpaikkoja kansoittaa. Käpösteltiin Määkijän tulipaikalle, johon mahduttiin vielä pöydän päätyyn. Kaikki Repoveden kaivot olikin keväällä kunnostettu eikä yksikään käyttökiellossa, joten vettä ei liikaa tarvinnut kantaa mukanaan. Itse pistin retkikeittimen pöydän päätyyn pöhisemään pastaa kypsäksi. Toinen puolisko kävi nuotiolla makkarat paistelemassa. Aina vaan yllättyy kuinka hyvä ostos nuo teleskooppiset makkaratikut ovat olleet. Palvelusvuosia niillä alkaa olla jo aika kiitettävästi. Toisen kärki vähän pyörii, mutta varmaan saisi jollain kiristettyäkin.





Ruokailun loppupuolella alkoi jo näyttää siltä, että pian saataisiin jälleen vettä niskaamme, joten kiiruhdettiin vielä viimeiselle taipaleelle. Loppupätkä menikin aika hyvää höökiä, mutta muutaman kuvan sain silti otettua loppumatkastakin vielä ennen lossiylitystä. Jonoa oli vielä ylityksessä, mutta yhden ylityksen vain jouduimme odottamaan. Lossia päästiinkin omalla vuorollamme kiskomaan vastarannalta takaisin. Vähän käsillekin jotain työtä. Lopulta autolla olimme neljä ja puoli tuntia lähtöä myöhemmin. Hyvän aikaa oltiin saatu käytettyä tuohon ketunlenkkiin, tosin jostain syystä meidän matkamittari näytti kuutta kilometriä ja se oli päällekin laitettu vasta ensimmäisen puolikkaan kilometrin jälkeen, jostain oltiin siis saatu puolitoista ylimääräistä kerättyä. Liikkeellä tuosta neljästä ja puolesta tunnista oltiin oltukin vain puolisentoista tuntia. Yllättäen kolmeen taukoon ja ylityksien odotteluun olikin kulunut aimo siivu meidän reissusta.

Kävin vielä lopuksi moikkaamassa kettua