Kevään ensimmäinen kunnollinen linturetki

Huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna kiihtyvän lintumuuton innostamana olin ajatellut käydä ihan vain lähitornilla Espoossa tiirailemassa lintuja ja lisäämässä lintulistani lajimäärää. Tähdet kuitenkin asettuivat toisiin uomiinsa ja päädyimme lähtemään muutaman kaverin kanssa, niin sanottuna kompromissiratkaisuna, Halikon lintualtaille tai ilmeisesti jätevedenpuhdistamon vanhoille altaille.

Kotona en ollut oikein varma miten retkelle tulisi varustautua, joten pakkasin reppuun mukaan vähän ylimääräistä vaatetta sekä pipon. Päivälle oli luvattu upeaa aurinkoista ja lämmintä säätä sekä kohtalaisen vähätuulista. Ajomatka Helsingistä Saloon on reilun tunnin ja aika puuduttavasti pelkkää moottoritietä. Onneksi se meni nopeasti kaverin kanssa niitä näitä jutellessa sekä satunnaisia (yllättävän vähän) lintuja bongaillen.

Koska tapaamispaikalle saapuessa kello oli jo vaille lounas päätimme syödä heti alkuun. Lounaan jälkeen ajelimme yhdellä autolla kaupan lisäevästyksen kautta Halikonlahdelle. Lähes heti autosta astuessa alkoikin havaittujen lintujen lista kasvaa vauhdilla. Ensimmäisenä kävimme kurkkaamassa suuren altaan eteläpäässä, mitä siellä mahtaisi olla. Pelästytimme yhden harmaahaikaran lentoon. Kaukoputkikin oli pakko istuttaa penkalle ja alkaa zoomailla lintulajeja. Isokoskeloita, telkkiä, nauru- ja kalalokkeja sekä mikä ilahduttavinta myös useampi uivelo.

Altaan eteläpäästä lähdimme kiertämään vastapäivään ja uusia lintulajeja kerääntyi vain listaan. Västäräkkejä oli jokunen, fasaanikukot kuuluttivat olemassaoloaan ja peipot lauloivat siellä täällä. Näimmekin yhden fasaanin tepastelemassa pienen matkan päässä puiden seassa ennen Halikonlahden lintutornia. Tornilla tutkailimme ympäriinsä hyvät tovit ja jälleen olin hyvin onnellinen kaukoputken omistaja. Tavit ja haapanat näkyivät mukavasti läheiseltä lätäköltä sekä puun latvaan lurittelemaan istahtanut pikkulintu paljastui kuin paljastuikin hempoksi, pitkän pohdinnan ja ystävällismielisen lintusedän konsultoinnin avulla.

Lopulta oli aika jatkaa matkaa vielä toisellekin tornille. Vielä jokunen laji, jota olin hinkunut, puuttui listalta. Saimme hetken aikaa odotella vuoroamme toiseen torniin. Sieltä olikin loistava näkyvyys läheiselle lutakolle, josta pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin toivomani jouhisorsa ja heti perään useampi harmaasorsa. Merihanhia ja valkoposkiakin oli jokunen yksilö sekä tukkasotkia vielä lisäksi.

Jatkoimme vielä kierrostamme tien viertä takaisin autollepäin, niin että lätäköt tuli kunnolla kierretyiksi. Aikaa tähän onnistuimme kuluttamaan yllättävän pitkään ja nähtyjen lintujen lista piteni ilahduttavan paljon. Tipautimme eri suunnasta tulleen toverimme takaisin autonsa luokse ja ajelimme vielä Aneriojärven tornin kautta varmuuden vuoksi. Odotukset eivät olleet kovin korkealla Aneriojärven suhteen, kun oletimme järven olevan vielä kohtalaisen jäässä.

Paikalle päästyä nappasin kuitenkin kaukoputken kantoon varmuuden vuoksi. Olin ollut hieman ennen parkkipaikkaa havaitsevani jotain suurehkoja möykkyjä pellon laidassa. Kerrankin ei ollut turhaa putken raahaaminen. Järvellä ei juurikaan ollut kummoista elämää, mutta läheiset pellot ja järven vastaranta oli täynnä hanhia. Satapäinen tundrahanhiparvi oli jäänyt lepäilemään ja evästämään paikalle. Niitä saimmekin hyvän tovin ihastella ja tutkailla oliko joukossa muitakin. Jäällä lepäili muutama kanadanhanhi ja metsähanhiakin tundrahanhiparvessa selvästi oli. Olipa huikea 'käydään nyt katsomassa' löytö. Pitkospuita takaisin autolle kävellessä kuulinkin tuttua laulua ja pian oli myös punakylkirastaita bongattu.

Olipa oikein mainio lintuilupäivä niin sään, seuran kuin lintujen osalta. Lajimäärä taisi kasvaa jostain 26 lajista jopa 55 lajiin. Eli melkein kolmekymmentä uutta lajia tuli päivän aikana havaittua tälle vuodelle. Kiitoksia jälleen mainiolle seuralle! Taas kannatti lähteä!

Nuotioretki lumisateessa

Aivan alkutalven aikoihin ehdotin extempore metsäretkeä. Kerrankin vakioseura innostui ajatuksesta varauksetta ja pian oltiinkin jo matkalla kohti lyhyen päivän retkeä. Välteltiin ruuhkaista Haukkalampea, kun ei yhtään tiedetty kuinka paljon siellä olisi itsenäisyyspäivän jälkeen ihmisiä ja ajeltiin suoraan Kattilan parkkipaikalle. Siellä olikin vain kaksi autoa ennen meitä ja toinen näytti myös siltä, että oli ollut jo koko yön parkissa. Lähdettiin talsimaan kohti meidän vakiopaikkaa Nuuksiossa, eli Iso-Holmalle päin.

Ohut tomusokerikuorrutus

Kätköpurkin koti

Reitti oli tuttu useammalta aiemmalta kerralta ja metsässä oli hiljaista eikä muita ihmisiäkään näkynyt. Ohut kuura- ja lumikerros peitti alleen lähes kaiken. Meillä oli tarkoituksena hakea yksi ratkaistu mysteerikätkö matkan varrelta ja noin puolessa välissä tulikin aika poiketa polulta. Olipa hienoja maisemia niillä kohdin ja kätköpurkkikin oli löytänyt oivan kolosen. Tämän jälkeen oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Pitkospuilla tuli yksi yksinäinen retkeilijä vastaan. Hieman eri reittiä taisimme Iso-Holmalle päätyä kuin muutamalla aiemmalla kerralla ja totesimme olevamme vähän väärässä paikassa. Jyrkkä rinne piti vielä kavuta alas ennen ihan viimoista pätkää ja tietysti onnistuin liukastumaan satuttaen kyynärpääni aika pahasti.

Ihana sammalmatto

Lammen jäällä olikin kaksi huimapäistä pilkkijää. Itse en ollut kovin varma jäiden kantavuudesta vain lyhyen pakkasjakson jälkeen, mutta pilkkijät kairailivat innokkaasti ympäri lampea. Huikkasivat meillekin, että vielä ehtii tulta kohentamaan. Kiitimme ja suuntasimme suoraan nuotiolle. Sopivasti olikin luvatut hiillokset valmiina evästen paistelua varten. Saatiin murkinoida keskenämme ja olimme jo kahvissa, kun seuraavat tulijat löysivät tiensä nuotiopaikalle.

Tasaista jäänpintaa

Laiskasti kahvit kaasukeittimellä

Aika pian jätimme pariskunnan kohentelemaan nuotiota ja lähdimme jatkamaan kierrostamme. Meidän oli tarkoitus mennä samaa reittiä kuin viime talvena Off-road routella, mutta jotenkin päädyimme lopulta kiertämään hieman pidemmän kautta puolison valitessa reitin. Yksi vähän kuumottava puron ylityskin tuli tehtyä. Yritin hieman kauempaa hakea kapeampaa kohtaa, josta mennä yli, mutta kun sellaista ei ihan heti löytynyt päätin käyttää samaa reittiä kuin puoliso. Onneksi en mulahtanut puroon vaikka potentiaalia olisi ollut.

Hiljaista ja rauhallista

Aivan loppumatkasta meinasi uskoa loppua siihen jaksaisimmeko takaisin autolle asti. Lunta oli alkanut sataa jo jonkun verran aiemmin ja kävelyyn tottumattomat jalat olivat sitä mieltä, että saisi riittää jo. Vihdoin kuitenkin saavutimme Kattilalta Nuuksion pohjoispuolen kiertävän hiekkatien. Totesimme kuitenkin vieläkin olevamme aika pitkällä. Ei siinä auttanut kuin vain laittaa töppöstä toisen eteen yltyvässä lumisateessa. Lopulta Kattilaa lähestyessä kuulimme hurjaa haukuntaa, vähintään kokonainen susilauma arvelimme. Eivät ne mitään susia kyllä olleet vaan huskyjä lähdössä ajelulle ja kauheat menohalut niillä näytti ja kuului kyllä olevankin.

Saattoi hieman luntakin sataa

Ihania huskyjä!

Ihastelimme hetken aikaa koiria, kohdalle päästyä, ennen kuin maltoimme lastata itsemme autoon asti ja lähteä ajelemaan kotiinpäin. Sää ei tarjoillut parastaan, mutta lähes yksiksemme saimme kuljeskella Suomen ruuhkaisimmassa kansallispuistossa.

Rantaseikkailu, ihan vain muutama kilometri

Syyskuussa suunnattiin metsän sijasta merenrantaan. Tarkoituksena oli hieman kartoittaa vielä käymätöntä aluetta Störsvikin suunnilta Kopparnäsiin päin tutulle Sandvikenin lahdelle.

Alkumatka oli kosteaa vanhahkoa lehtometsää, mutta pian noustiin kalliolle, josta olikin oikein hienot maisemat merelle. Kalliolle olisi voinut jäädä vaikka evästämään, mutta meidän määränpäämme oli kuitenkin vähän kauempana, joten jatkettiin matkaa. Polku kulki pitkälti rannan tuntumassa, välillä puikkelehtien aivan rannan viertä ja välillä sukeltaen vähän syvemmälle metsään.

Oiva haaveilu- ja merelletuijottelupaikka!

Metsätyypit vaihtelivat ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Matkan varrelta olisi voinut poimia jonkun geokätkönkin, mutta olin tainnut unohtaa niiden olemassaolon aivan totaalisesti. Lopulta olimme talonraunion kohdalla, josta ei enää ollut pitkä matka rannalle ja nuotiopaikalle. Taloraunion pihapiiri oli oikein pittoreski, jotain puutarhakasveja siellä täällä ja itse rauniokin paistatteli auringossa. En tiedä hoidetaanko tuon taloraunion ympäristöä jotenkin vai onko pihapiiri vain säilynyt niin hyvin. Sydämessäni on muutenkin erityinen paikka noille metsätorppien ja muiden pihapiireille, jotka pysyvät yllättävän pitkään sennäköisinä, että siellä on joskus asuttu. Niissä on niin pysähtynyt, mutta silti kovin rauhaisa tunnelma.

Lajista ei havaintoa, mutta selvästi syksy

Talon rauniot

Maltoimme kuitenkin jatkaa määränpäähämme, koska nälkä kurni jo vatsoissa. Tulipaikalta kävimme hakemassa yhden halon, jota vähän pienimme jo valmiiksi. Sitten etsimme sopivan tasaisen kalliopaikan, josta näki merelle. Tulta sai risukeittimeen hetken aikaa houkutella ja sillä aikaa ehtikin valmistella muut ruokatarpeet odottamaan. Tämä taisi olla ehkä kolmas kerta kun risukeitintä testailtiin, tällä kertaa jälleen ruuanlaitossa. Ruokalistalla oli juustolla päällystettyjä paahtoleipiä jonka päälle vielä lämmitimme pulled porkin, höystettynä tarpeellisella määrällä voita sekä sipulia ja vielä vähän kurkkuakin. Kyllä voi yksinkertainen ruoka maistua hyvältä ulkoilmassa. Lopuksi keittelimme vielä pannukahvit jälkkärikeksien seuraksi.

Kuiva kesä näkyi kuivattaneen pienimmät männytkin

Siinä ruokaillessa saimme pienen vesikuuron niskaamme, mutta onneksi se meni yhtä nopeasti ohi kuin oli alkanutkin. Kahvittelujen lomassa alkoi tuulla jo hieman viilentävästi, joten piti pistää vauhtia, että pääsisi jälleen liikkeelle ja lämpiämään. Valitsimme toisen reitin pois. Reitti taisi olla hieman suorempi ja ehkä helpompi, mutta ei oleelliseti sen lyhyempi, kuin tuloreittikään. Suurin osa reitistä kulki vedenpuhdistamon huoltouraa tai sellaista ojitetun, mutta komean korpimetsän keskellä. Lopulta putkahdimme golfkentän luona autotielle, jota tallustimme aika voipuneina loppumatkan parkkipaikalle auton luo.

Kahvit keittyy hyvin lämpimällä säällä