17. maaliskuuta 2019

Kytäjä-Usmi ja metsän rauha

Nyt kun ei uusia retkiä ole tullut toistaiseksi varastoon, voisi yrittää naputella tänne vielä muutamat retket viime vuodelta

Suomen luonnonpäivänä lähdimme tutustumaan toista kertaa kohtuullisen ajomatkan päässä sijaitsevaan Kytäjä-Usmin retkeilyalueeseen. Olin tehnyt muutaman tutkailun alueen karttaan ja lähtöpaikkoihin etukäteen, joten jonkinmoista reittisuunnitelmaa oli siis mielessä.

Pysäköimme Peukalolammin parkkipaikalle ja nappasimme reput kantoon, jolloin totesin myös unohtaneeni kartan keittiön pöydälle. Sade oli vastikään loppunut, joten kaikkialla oli kohtalaisen märkää. Ohitimme lammen eteläpäässä olevan nuotiopaikan, jolla olikin joko yksi suurempi retkiseurue tai muutama pienempi evästämässä. Katselin maastoa lisäksi sillä silmällä löytyisikö paikalta sopivia yöpymispaikkoja teltan kanssa retkeilevälle. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin reittisuunnitelman mukaisesti. Olimme selvästi aamun ensimmäiset polulla, koska hämähäkinseitit osuivat jatkuvasti ensimmäisenä kulkevan kasvoihin, olkapäihin tai käsivarsiin.

Piilolammin mykistävin maisema


Kuljimme Peukalolammin pitkulaista rantaa toiseen päähän saakka, johon jäimme hetkeksi ihmettelemään mihin suuntaan lähtisimme. Konsultoimme gepsin, joka oli onneksi sentään tullut mukaan, karttaa ja lähdimme jatkamaan järven kärjen ympäri ja pian kallioiden vieritse ylös. Tästä alkoikin sopivan kapea polku kovin hiljaisessa metsässä. Muutaman kilometrin matka tuntui jälleen yllättävän pitkältä, mutta kulkiessa mielikin rauhoittui.


Kylttejä oli, kunhan tiesi mihin piti mennä


Lopulta löysimme itsemme Kaksoslammin puukatoksen luota. Puita oli hyvin ja viitta opasti laavulle ja tulipaikalle. Olin jo matkalla katsellut mahtavankokoisia mustikoita ja toivoinkin pääseväni niitä keräämään. Kiivettyämme Kaksoslammin laavulle pienen kallion päälle hienolla näköalalla nälkä oli jälleen päässyt hirmuisiin mittoihin. Piti siis laittaa pata porisemaan mitä pikimmin.

Sympaattinen puukatos



Pieni onnettomuuskin siinä sattui keittimen sytyttelyn lomassa, kun tulitikku katkesi ja tulipää lennähti repun taskuun sisälle. Siinä ajattelematta vaan yritin tukahduttaa tulen taskun läpällä. Onnistuihan se mutta tulenleimahdus oli onnistunut jo polttamaan nätin pyöreän tulitikunpäänkokoisen reiän uudenkarhean reppuni ulkokankaaseen sekä sisäkankaaseen tuli hieman suurempi palkeenkieli. Aikalailla kyllä harmitti tuossa vaiheessa moinen huolimattomuus.



Laavukin oli ihan potentiaalinen yöpymiseen pienellä tavaroiden siistimisellä

Onneksi sen suuremmitta vammoitta onnistui loppuruokailun järjestäminen. Siinä pussipastan poristessa paikalle paukkasi noin parinkymmenen henkilön vahvuinen joukkio. Olivat Luontoliiton jonkin jaoston päiväretkellä ja vetäjiä oli peräti kolme. Pääopasta siinä kuuntelimme ohessa, kun jutteli jotain paikan erityispiirteistä sekä linnuista ja taisipa meiltäkin jotain lintuaiheista kysäistä. Olivat myös valinneet eväspaikakseen saman mihin itsekin olimme linnoitautuneet. Onneksi tosin emme normaaliin tapaamme olleetkaan levittäytyneet ihan niin paljoa kuin olisi voinut. Jotenkin olin katsonut ja ajatellut, että tuo Kaksoslampien taukopaikka saattaisi olla aika hiljainen, kun ei mukamas ollut kovin lähellä yhtään mitään.



Luontoretkeilijäporukka osoittautui mukavaksi eikä turhia remunnut, vaikka mukana oli myös nuorempia ja lapsia, jotka eivät ehkä olleet kauheasti metsissä liikkuneetkaan. Luontoretkeilijät lähtivät jo ennen kuin saimme itse syötyä loppuun. Melkein heti perään tulikin joku äijäjoukkoe maastopyörillään ja alkoivat heti käyttäytyä kuin maailmanomistajat, hakivat hirveän kasan nuotiopuita ja heti oluet auki. Kauhean kovaäänisesti piti myös puhua ihan kuin vähemmälläkin ei olisi kuullut ja jotenkin töykeästi meiltäkin kyselivät, että aiotaanko tehdä tulia. Todettiin keskenämme, ettei ainakaan siihen jäädä kahveja keittelemään vaan lähdetään kätkön kautta jatkamaan, jos jokin hieman rauhaisampi paikka itsellemme löydettäisiin. Hieman närkästyttikin moinen käytös.

Sopivasti närkästys meni ohi seuraavalla etapilla, kun vähän jäätiin pohtimaan mihin suuntaan pitäisi metsäautotietä lähteä. Hieman tylsää osuuttahan tuo oli, mutta ei sentään ihan täysin soraista vaan vähän myös ruohottunutta. Jossain välissä meidän arpoessa mihin pitäisi mennä, tuli joku nainen juoksulenkillään vastaan ja kyseli voiko auttaa jotenkin. Todettiin, ettei olla ihan varmoja, mitä kautta meidän pitäisi Iso-Kypärälle päästä, niin avuliaasti neuvoi meitä. Kiitoksia vain, tästä jäi hyvä mieli! Taidettiin silti mennä vähän harhaan, kun löydettiin itsemme oletettavasti latulinjaukselta keskeltä paikka paikoin aika kuivaa suota tai vetistä metsänpohjaa.

Ei niin soraista, tämä hyvä

Tämä ei tainnut olla se kävelyreitti

Löydettiin kuitenkin Iso-Kypärän nuotio- ja laavupaikalle. Nuotiopaikka oli oikein mainio ja olikin mukava ottaa kengät jalasta kahvinkeiton yhteydessä. Olimme jälleen varustautuneet risukeittimellä ja sen kanssa saikin hetkosen ährätä, että vedet sai kiehuviksi. Puolisko oli tainnut kuljettaa yhtä klapia ensimmäiseltä puukatokselta Peukalolammilta asti mukana. Klapi oli kyllä pienitty jo Kaksoslammeilla, mutta jäänyt sitten odottamaan kahvinkeittoa reppuun.


Iso-Kypärää nuotiopaikalta käsin
Kahvit nautittiin rauhassa ja hiljakseen puhellessa, vain muutaman ohikulkijan mennessä ohitse. Muutama jopa polkupyörien kanssa. En tiedä mistä ja miten olivat pyörinensä tulleet, koska meidän reitillä oikein normaalipyörille sopivaa alustaa ei metsäautotietä lukuunottamatta ollut tullut vastaan. Ehkä toisessakin suunnassa metsäautotietä olisi ollut. Me kuitenkin jatkoimme polkuja pitkin takaisin Peukalolammille kun sen aika oli. Matkaakin tällä pikkuretkellä tuli yllättäen seitsemisen kilometriä, joista suurimman osan sai kulkea täysin omissa oloissaan. Onnistuttiin myös aika hyvin välttelemään, niitä viime kerralta ikävästi mieleenjääneitä sorateitä.


13. maaliskuuta 2019

Jälkeenjääneisyyttä ja tuokiokuvia

Vähän hirvittää ja ahdistaa, se ettei tunnu ehtivän mitään. Useampi teksti on jäänyt viime vuoden puolelta odottamaan kirjoittamistaan ja mystinen sairastelukierre, erinäiset arkielämän kiireet sekä edelleen jatkuvat pitkät työpäivät verottavat jaksamista kummasti. Samalla pitäisi myös edistää asunnon remonttisuunnitelmia.

Ulos olisin hinkunut jo oman henkisen jaksamisenkin takia vähän useammin, mutta minkäs teet. Yksinään ei jotenkin tule lähdettyä. Linturetkelle voisi lähteä vaikka lähimetsään, mutta se vaatisi hieman enemmän motivaatiota kuin mitä on tuntunut olevan. Lisäksi odottelen aikaa jolloin yläkerran 'ylimääräisten makuuhuoneiden' ovet voisi avata ja yläkerran aulan pääsisi vihdoin maalaamaan. Eihän se ole tainnut odottaa vasta kuin vuoden verran. Kuistin väriehdotelmalastutkin tuli hankittua jokunen hetki sitten. Nyt ne vaan odottavat yhden ikkunalistan alla, josko joku niistä olisi 'se oikea'. Kaikki tuntuu niin keskeneräiseltä. Jotain siemeniäkin olisi kai syytä kylvää pikapuoliin, jos meinaa jonkinmoista satoa tänä vuonna saada.

Siinä ne nyt odottelee nauhoitusta

Jos jotain positiivista sairastelusta pitää hakea, niin ainakin on ollut aikaa tehdä retkisuunnitelmia, erilaisille ajankohdille. Vuoden toivekohteet alkaa olla jo selvillä, mutta ajankohtia ei juuri millekään vielä ole, olen kyllä selaillut kalenteria sillä silmällä. Lomiakin on pitänyt jo merkkailla lomakalenteriin ja toiveena kesäkuun puolivälin talvilomaviikon lisäksi on tutusti heinä-elokuun vaihde sekä bonuksena yksi viikko syyskuun alussa. Tornien taiston ilmoittautuminen lähestyy uhkaavasti ja suunnitelmat, tämänkin osalta, ovat täysin auki. Olisi todella mukava päästä tänäkin vuonna lintutornikisaan mukaan.

Sen verran viikonloppuna sain aikaiseksi, että sain vihdoin vahattua hetken pestynä olleet vaelluskenkäni. Johan niille reilun viikon kuluttua on käyttöäkin. Jäin pohtimaan kuinkahan paljon kengillä on kilometrejä takana, vuosia kuitenkin niiden ostosta alkaa olemaan jo nelisen. Harmillisen vähäisellä käytöllä kengät ovat toki olleet, mutta arvioisin silti kilometrejä kertyneen jokusen sadan. Täytyisi ihan mielenkiinnosta joku kerta laskeskellakin summittaisesti.

Lattiallekin voisi tehdä jotain
Tulevana viikonloppuna onkin jälleen aika haalia retkikamoja kasaan ja mahdollisesti jopa pakata jotain, hyvin ennenaikaisesti. Lisäksi jonkunmoinen ruokalistakin on vielä laatimatta. Melkein heti, toivottavasti vielä jonkin verran talvisen, retkireissun jälkeen onkin aika suunnata kohti keskieurooppaa työreissun merkeissä. Toivottavasti silläkin reissulla pääsee tutustumaan edes johonkin puistoon, mikä on ollut tapana tuolla ulkomailla käydessä.

Värivaihtoehtoja
 
Ja muutama lisää
Edellispäivänä tuntui kevät olevan ihan todellisuutta siitäkin huolimatta, että autoa sai taas harjailla lumesta. Lähes hihkuin ilosta, kun kevään ensimmäinen sepelkyyhky esitti lentoaan. Eilen puolestaan kuulin sepelkyyhykyn ensimmäiset huhuilut. Erehdyin tiiraan männä viikonloppuna tutkailemaan keväthavaintoja ja hinku linturetkelle kyllä heräsi. Ehkä jo tulevana viikonloppuna lähden minäkin niitä joutsenia tervehtimään ja toistaiseksi puuttuvaa käpytikkaa metsästämään listalleni.

Tällaista epämääräistä höpinää tällä kertaa. Palataan ensi kerralla taas aiheeseen.

2. maaliskuuta 2019

Heräämisiä

Muutama viikko sitten viikonlopun ihanan keväinen sää sai ystäväni kysymään mukaan linturetkelle ja tottahan toki sellaiselle oli lähdettävä. Hiemanhan se ehkä oli aikaista, mutta hyvä reissu oli silti. Pohdin lähes lähtöön asti, joko olisi tarpeeksi lämmintä ohuemmalle takille, mutta lähdin silti talvitakilla liikenteeseen ja onneksi niin. Gepsi tarjoili minulle vähintäänkin mielenkiintoisen reitin Viikkiin, olisi varmaan pitänyt vain mennä sellaista reittiä, jota itsekin olisin lähestulkoon osannut. Selvästi pitäisi seikkailla autoillen tai muutoinkin enemmän idemmän suunnalla. Lopulta kuitenkin löysin itseni hyvin jäiseltä parkkipaikalta Vanhankaupunginkosken kupeesta odottelemassa ystävääni saapuvaksi.



Ystäväni saapui sovittuun paikkaan oman julkisen liikenteen seikkailunsa jälkeen hieman myöhässä. Eipä tuo haitannut, olin nauttinut auringonpaisteesta ja kuunnellut kosken pauhua, ulkoilemaanhan sitä loppujen lopuksi oltiin lähdetty. Tuijoteltiin hetken aikaa karttaa ja tehtiin suunnitelma.

Lähdettiin kiertämään aluksi Pornaistenniemen luontopolkua myötäpäivään. Päästiin lähes tornille asti kunnes huomattiin polun olevan poikki ja tien tornille olevan suljettu. Huomattiin tämä toki siinä vaiheessa kun oltiin lähes loppupäässä tarkkailtu lintujen ruokintapaikalla touhukkaita lintuja kuten mustarastaita, tiaisia sekä aika uskaliasta närheä. Todettiin tappiomme ja päätettiin kiertää takaisin risteykseen ja siitä lintutornille toista kautta.

Ensin pelkkää koivumetsää

Lähes pilvetön taivas

Pian puulaji vaihtui tyystin

Tornille päästessä kiivettiin ylös vaikka rapuissa tippuikin sulamisvettä ylätasanteelta niskaan. Ylhäällä olikin äiti lapsensa kanssa evästelemässä ja tuijoteltiin hetken aikaa ympäristöä tornista käsin. Totesin Pornaistenniemen lintutornin ehkä olevan kotia lähin yksilö ja hämmennyin valtavasti, koska jotenkin olen mieltänyt Viikin aina kauhean kaukaiseksi Hakuninmaan ja Paloheinän suunnilta. Ihan tuo matka ei ole tuosta noin vain pyöräiltävissä ainakaan tällä kunnolla, mutta periaatteessa Vanhankaupunginlahti sijaitsisi jopa pyöräilymatkan päässä kotoa, vain noin seitsemän kilometriä suuntaansa. Töistäkin poiketessa taitaisi Vanhankaupunginlahti olla järkevin sekä julkisilla että omalla autolla. Täytynee pistää korvan taa tämä ajatus.

Vanhankaupunginlahtea Pornaistenniemen lintutornista

Tornin jälkeen poikettiin vielä lintupiilolla fiilistelemässä sitä kuinka lähellä vesi olisi sitten kun se on sulaa ja kuinka hienoa piilosta olisi tulla tarkkailemaan lintuja. Matka jatkui vielä ruovikossa kiertävää polkua pitkin takaisin tulojäljille. Olimme jo suuntaamassa takaisin autolle päin, kun joku mukava setä kyseli oltiinko nähty kahta merikotkaa, jotka juuri oli lentäneet selän yli pohjoiseen. Oltiin hetken hölmistyneitä ja todettiin, että ei kyllä oltu nähty, harmiteltiin vähän ja kiitettiin vinkistä. Nopean neuvottelun tuloksena lähdettiin vielä kurkkaamaan Lammassaareen päin, jossa oli aukeampaa jos oltaisi kotkat vielä nähty. Hetken aikaa tähyiltiin oletettuun suuntaan, kunnes huomasin jonkun suuren linnun kaartelevan pienen saaren yllä. Yritin selittää ja viittoilla oikeaan suuntaan, jotta kaverikin saisi linnun kiikariin. Hetken tuijottelun jälkeen löytyi se toinenkin kotka. Olipa hyvä havainto! Lajilistakin sai yhden ruksin lisää ja varmaan ensimmäisen oikealla retkellä havaitun uuden lajin. Muut reilu kymmenkunta lajia olikin tullut lähinnä työmatkalla ylilentävistä tai naapurin ruokinnalta vakoilluista linnuista, ei siis kovin kummoinen saalis.

Pitkoksia ei kyllä oikein näkynyt

Päätettiin vielä käydä vastapuolella Kivinokalla tutustumassa pienen lämmittelypysähdyksen kautta. Jälleen uskoin gepsiä ja varmaan joku järkevämpikin reitti olisi ollut kuin se mitä ajeltiin. Kivinokan parkkipaikalle kuitenkin päädyttiin. Parkkipaikka toikin omat haasteensa, se kun oli aivan peilijäässä ja sisälsi pienen ylämäen aika vähällä hiekalla varustettuna. Ihmeen kaupalla pysyttiin pystyssä ja Kivinokan luontopolullekin päädyttiin ilman sen kummempaa draamaa. Vastassa olikin hieman varttuneempaa havumetsää ja olin aika pian sitä mieltä, että tuolla täytynee tulla käymään uudelleenkin. Kivinokan lintulavakin on vähän huono kuvaus paikasta. Tai jos määritelmä on, ettei rappuja tarvitse kiivetä niin siinä se on ihan oikeassa, mutta olipa hienolla paikalla kaikin puolin sekä tilava. Hyvät olivat myös maisemat lahdelle alaspäin. Lintulajisaldo ei suurentunut vaikka käytiin pieni lisälenkki metsässä ja yritettiin tähyillä kuusten latvuksiin tiitityksen lähdettä.




Lopulta oltiin kahdessa eri kohteessa ulkoiltu yhteensä pari tuntia ja olikin hyvä suuntailla kotiinpäin. Todettiin, että ehkä vähän vielä keväämpää voisi odotella seuraavaan lintuilukertaan.

Lintupiilossa bongailemassa jäätä ja ruovikkoa

Näkymää Kivinokan lintulavalta

Viime viikonlopun aikana olin jälleen käymässä Lohjalla vanhempieni luona. Siinä samalla tuli käytyä yhtäällä sun toisaalla ja Hiidensalmen sillan kupeessa olevassa sulassa olikin sinisorsia 'muutama'. Pienellä kiertoreitillä nähtiin myös yksi merikotka ja kun autosta oltiin noustu niin hetken aikaa kuulosteltiin lintuja. Pian kuuluikin tuttua huutoa ja palokärki lensi yli sekä hetken päästä huuteli purolaaksosta vielä lisää. Hyvä iltapäivä.


Aina ei voi onnistua valotuskaan, mutta sinisorsia tuhottomasti pääosassa kuitenkin