Sipoonkorvessa välipäivinä

Taas on päässyt minunkin kirjoitteluväli venähtämään luvattoman pitkäksi. Loppusyksyn retkeilyt toki ovat jääneet aika vähiin, mutta aika paljon olisi ollut kirjoittamattakin.

Hämmentävän hiljainen työtilanne antoi mahdollisuuden retkeillä arkiviikolla joulun jälkeen. Olimme suunnitelleet viimeiseksi lomapäiväksi metsäretkeä pitkästä aikaa. Tiistaiaamuna lämpötilan huidellessa vielä jossain -12°C paikkeilla meinasin jo peruuttaa koko retken. Lähdettiin kuitenkin hyvin pukeutuneina ajelemaan kohti Sipoonkorpea, muutaman vuoden tauon jälkeen. Jo matkalla pakkanen alkoi hellittää ja autoa parkkeeratessa mittari näytti vain -8 astetta.

Päivä oli aika pilvinen eikä juuri valoisammaksi muuttunutkaan

Puilla oli kaunis huurrekuorrutus

 

Arkipäivästä ja kohtalaisen aikaisesta lähdöstä huolimatta parkkipaikalla oli jo kymmenkunta autoa. Oletimme, että suurin osa autojen seurueista oli mennyt lyhyemmälle kierrokselle Storträskin ympäri. Lähdimme itse tallustamaan reipasta vauhtia yhdysreittiä kohti Kalkinpolttajanpolun kierrosta. Alkumatka olikin hieman tylsästi autotietä, mutta onneksi autoja ei ollut mailla halmeilla muuta kuin pysäköityinä. Oikealle polulle päästyämme lähdimme kiertämään sitä myötäpäivää. Maasto oli saanut kauniin kevyen lumipeitteen ja puut olivat viime päivien pakkasista huurrekuorrutettuja. Varmaan ensimmäinen kilometri olikin aikamoista ylös-alas-menoa sekä juurakoiden yli hyppelehtimistä. En ollut tajunnut katsoa karttaa kenkävalintaa silmälläpitäen, joten tietysti minulla oli ne hieman liian pienet kengät jalassa. Kahden sukan kombo ei ainakaan tuonut lisää tilaa kenkiin.

Nähtiin matkalla pari kauristakin pellolla. Ne olivat huomanneet meidät selvästi jo paljon aiemmin, sen verran epäluuloisina tuijottelivat meidän suuntaamme. Ensimmäisessä autotieylityksessä päätimme vähän oikaista ja kipittelimmekin tovin pitkin autotien laitaa, kunnes polku seuraavan kerran ristesi autotien kanssa. Tien varrelta löytyi yllätysparkkipaikka, jonka kohdalta polku jatkui sorastettuna, tasaisena ja kohtalaisen leveänä. Kerrankin tervetullut asia, eikä sorastus kauheasti edes haitannut silmääkään, kun sitä peitti ohut lumikerros.

Pieni ongelma meinasi ilmetä tämän kohdalla. Jäävirta meni polun ylitse.

Ei liian tasaista

 

Lenkin lähes pohjoisimmassa päädyssä matka jatkui jälleen hetken verran autotien laitaa. Jäimme kuuntelemaan hippiäisten piiskutusta ja onnistuimme näkemäänkin niitä jokusen kappaleen. Taisi olla minulle ensimmäinen näköhavainto vuodelle, tai en ainakaan muista nähneeni. Pian autotie muuttui jälleen sorastetuksi poluksi ja viitat laavulle alkoivat näyttää lupaavilta. Yllättäen 600 metriä oli aika pitkä matka ja epäiltiin jo menneemme kokonaan ohitse. Onneksi puuvaja ja laavu pilkottivat mäen päällä pienen hetken päästä.

Harvinaisen pitkäntuntuiset 600 metriä

 

Laavu oli sellainen, missä olisi kelvannut nukkuakin

 

Laavu olikin aivan tyhjillään eikä ympärillä olevilla retkipöydilläkään ollut asukkeja. Toinen puolikkaani lähti heti tekemään polttopuita sillä aikaa kun itse vaihdoin taukotakkiin sekä kuvailin hieman taukopaikkaa. Ainakin näin talvisella vaikutti oikein mukavalta ympäristöltä. Nuotion sytytyksen aikana etsiskelin paikalla sijainnutta geokätköä. Jouduin ottamaan toisen kierroksen ennen kuin kätkö lopulta paikantui. Ehdimme hetken istua ja ottaa lämmintä mehua termarista, kun paikalle saapuivat ensimmäiset muut ihmiset. Ensimmäisten muiden jälkeen pöydät alkoivat täyttyä yksitellen. Ennen kuin nuotiomme alkoi olla palanut loppuun, niin sillä oli saanut lämmiteltyä meidän lisäksemme eväitään ainakin kahdeksan ihmistä. Kerrankin oli sellainen tunne, ettei ollut turhaan tullut poltettua nuotiota.

 

Hieman jyrkähkö tuo loppuosuus

Upea kuusimetsäosio

Varpaat olivat viilenneet reilun tunnin aikana mitä oltiin taukoiltu. Matka jatkui mukavasti samaa leveähköä tasaista polkua pitkin kuin mihin oltiin jo totuttu. Muutamat portaat mahtui paluumatkalle ja vähän oikaistiin vielä lopussa tielle, ettei olisi tarvinnut enää kalliokiipeillä. Autolla vaihto jälleen untuvatakkiin, jalkojen venyttelyt ja viimeiset mehut termarista. Olipa hyvä retki, tätä lisää vähän pienemmällä tauolla taas.

Kaksi kertaa Ilmakkiaapa

Olen potenut viime aikoina jonkinlaista kirjoitusblokkia. Kirjoitushommat ovat olleet lähinnä niitä pakollisia työhön liittyviä ja lopputyöaiheisia koulutöitä. Lähes kaikki kesän seikkailut ovat jääneet dokumentoimatta ja syksyn vaellusreissustakin on jo reilu kuukausi. Palaillaan siis osittain vaellusreissulle ja toisaalta myös kesälomaan.

Hillat ei olleet vielä valmiita heinäkuun käynnillä

 

Vielä oli villoja heinäkuussa

 

Raput lintutorniin on aika jyrkät

 

Pohjoiseen päin suunnatessa olen jo muutamaan kertaan ihastellut aivan liian nopeasti ohikiitävää Ilmakkiaavan suota, jonka pitkoksille olisi niin helppo piipahtaa, kunhan vain malttaisi hillitä kaasujalkaansa. Tänä kesänä kesälomareissu suuntautui alkuun Saariselän suunnille ja koska olimme ottaneet hyväksi todetun autojunan Helsingistä Rovaniemelle matka-aika päivän kohteeseen oli kovin lyhyt. Kerrankin oli sopiva väli pysähtyä seikkailemaan. Pieni jaloittelu ennen hillalettupysähdystä oli oikein mukava.

Ilmakkijärvi

 

Tänä vuonna poikkeuksellisesti suuntasin myös toiseen kertaan pohjoiseen, ensimmäistä kertaa syksymmällä. Tällä kertaa tosin pysähdyttiin Ilmakkiaavalla vasta poispäin ajellessa. Käyntien välillä ei ollut kuin puolitoista kuukautta. Sitä kuvittelisi, että heinäkuun loppupuolella myös noin pohjoisessa olisi kohtalaisen lämmintä, mutta onnistuimme saamaan kesälomaviikoksi aika viileähköä säätä. Niin ollen heinäkuun lopun ja syyskuun alkupuolen päivälämpötilat olivat suolla hämmentävästi jokseenkin samat.

Upean keltainen koivu hehkui auringossa

Näitä karvamatoja vilisti muutamiakin pitkoksilla

Maisemat toki olivat ehtineet jonkin verran muuttua tuon reilun kuukauden poissaolon aikana. Kummallakin käynnillä reitillä oli muitakin kävijöitä ja ihmisiä saikin väistellä kohtalaisen kapeilla pitkoksilla lähes painovoimaa uhmaten. Harmillisesti lyhyellä pätkällä kun ei oikeastaan ole yhtään kunnon ohituskohtaa. Onneksi pitkoksilta selvittiin suohon mulahtamatta kummallakin kerralla. 

Lähinnä tälläinen kuvapläjäys tällä kertaa. Katsotaan mitä seuraavaksi.

Pyhä-Häkki Naavakuusikon kuiskailuja ja isoja puita

Keväämmällä ei päästykään erinäisten työkuviovaihdosten takia tekemään meidän perinteistä pidennetyn helatorstaiviikonlopun retkeilyreissua. Otettiin vahinko takaisin seuraavalla viikolla ja otin viikon loppupuolelta puolitoista päivää vapaata. Niimpä sitten torstai-iltana suunnattiin auton nokka kohti Jyväskylää tai oikeammin Leivonmäen kansallispuistoa. Saatiin myös hyvä tekosyy vierailla Peltolan mäkitupalaismuseon näköpiirissä, koska tarkoituksena oli vihertää Luhanka geokätköilyn merkeissä. Ohessa havainnollistettuna geokätköilyn kuntakartta, jossa vihreällä olevista kunnista on haettu vähintään yksi kätkö. Punaiset ovat vielä vierailematta kätköilymielessä.

Yksiö maisemalla Lintuniemessä

Vihreistä on löytynyt vähintään yksi kätkö

 

Lopulta kohtalaisen lyhyen ajelun ja museolla piipahduksen jälkeen kurvasimmekin Leivonmäen Selänpohjan parkkipaikalle. Parkkipaikka oli aivan autio torstaisena iltana. Kunnostustöitä oli nähtävästi tehty Leivonmäellä, koska parkkipaikan nurkalla oli aivan upouudet huussit. Niimpä sitten oioimme jäseniämme sekä pakkailimme viimeiset tavarat rinkkoihin. Itselläni oli vauhdilla alkaneesta siitepölykaudesta johtuen aika onneton olo. Lämpötilakin oli jossain kahdenkymmenen paremmalla puolella, mikä ei ainakaan helpottanut tilannetta. Siinä sitten marssimme minä niiskuttaen ja aivastellen lyhyen noin kilometrin matkan kohti Lintuniemeä. Teltan paikasta kinastelimme hetken aikaa ja lopulta pystytimme yösijamme kuitenkin rannan tuntumaan puolikodan lähistölle.

Siisti puolikota

Leveää polkua parkkipaikalta

Kuikan huudot kuului vain selältä ja myöhemmin lähestyvä ukkonen

 

Kauaa emme ehtineet juhlia taukopaikan ainoina asukkeina, kun jo kahden tytön seurue ilmestyi kanssa pystyttelemään majoitettaan. Kauaa emme myöskään viihtyneet ulkona, koska sade pakotti meidät sukeltamaan teltan uumeniin ja sulkemaan ovet. Olimme ehtineet laittaa makuupaikkamme kuntoon heti saapuessamme ennen sadetta. Illaksi ja yöksi luvattu ukkonenkin saavutti meidät pian. Onneksi ukkonen ei tullut aivat päälle, vaikka muutama paukahdus aika lähelle kuuluikin osuvan.

Harmitti jälleen oma huonounisuus siinä mielessä, että sain pidemmän aikaa kuunnella toisen seurueen höpinää ja naurua ennen kuin pääsin itse uneen. Korvatulpat eivät ole ratkaisu, koska kuitenkaan yön linnut eivät juuri haittaa. Saatan herätä johonkin linnunlauluun tai huutoihin yölläkin, mutta jatkan yleensä hymyillen uniani sen jälkeen. Lisäksi korvatulpat korvissa makuuasennossa tulee kummallinen leijuva olo, joka saa aikaan pahoinvointia.

Olin ilmeisesti jälleen täyttänyt patjani liian täydeksi, koska heräsin useampaan kertaan puutuneeseen käteen sekä aamulla selkä ilmoitti olostaan. Nenän tukkoisuus oli sentään hieman helpottanut lähes koko yön jatkuneen sateen (ja allergialääkkeen) ansiosta. Aamiainen nautittiin puolikodan penkeillä järvelle katsellen. Aamutoimien jälkeen pakattiin leiri ja lähdettiin samaa reittiä takaisin autolle kuin mitä oltiin tultu. Yölliset sateet tosin olivat johtaneet siihen, että edellispäivänä kapeana virrannut pieni puropahanen olikin kasvanut toista metriä leveäksi lammikoksi. Itse tassuttelin vedenpitävillä kengilläni vain ylitse, mutta puolison lenkkarit ei olleet ihan sopivat moiseen. Hetken tuumattua läheisistä puutavaroista oli jonkunmoinen silta kyhättynä pahimpien kohtien ylitse.

Autolle saavuttaessa työmiehet olivatkin parkkipaikalla jo työntouhussa. Jonkinlainen pysyvä katos siinä kai oli kesäkahvilalle tulossa tai jotain vastaavaa. Päivän seuraavalle kohteelle ajellessa meinasi tulla vähän hätä, kun sen tarkemmin osoitetta katsomatta oli mapsiin tullut syötettyä vain Pyhä-Häkin kansallispuisto. Siinä se sitten keskellä synkkää kuusikkoa tuumasi, että olet saapunut perille. Vähän aikaa hölmisteltiin, että oltiinko muka menty jonkun parkkiksen ohi. Eipä auttanut muu kuin jatkaa vain ajamista. Kyllä se parkkipaikkakin lopulta sieltä vastaan tuli.

Heti parkkipaikalta lähtiessä naavaisia kuusia

Vesieste numero 1

Alkukevään suo ei ehkä ole parhaimmillaan

 

Parkkipaikalla saatiinkin hetken katsella ja kuunnella lintuja. Ainakin useampi käpytikka huuteli lähistöllä, puiston vaakunalintu palokärkikin kuului ja ilahduttavasti parvi vihervarpusia puuhaili jotain parkkipaikan toisella reunalla. Myös Pyhä-Häkin parkkipaikan nurkalla oli upouusi huussirakennelma. Pienen tuumailun jälkeen lähdettiin polulle kohti Kotajärveä. Polulla tuli kyllä heti ensi metreillä pieni tulvaongelma vastaan. Puoliso siis joutui kiertämään parkkipaikan kautta hieman pidemmälle polun varteen sillä aikaa, kun itse jälleen vaan lompsin suoraan lätäkön lävitse.

Ilma oli harvinaisen kylmä ja raaka toukokuun loppupuolen ajankohtaan nähden. Rivakasti kun käveli, niin pysyi lämpimänä. Aurinkokaan ei alkumatkasta näyttäytynyt meitä lämmittämään. Alkuun päästiinkin suolle ja pitkospuille, käki kukkui säästä piittaamatta hyvän aikaa. Muutamia muita ihmisiä tuli vastaan vastottain sorastetulla polulla, mutta muuten oli aika hiljaista. Niin hiljaista, että sitä piti pysähtyä oikein ihastelemaan ja kuuntelemaan.

Leveää sorastettua polkua kohti Kotajärveä

Mahtavia kilpikaarnamäntyjä

Idyllinen Kotajärvi

Yllättävän siisti keittokatos

Huussin takana lorissut puro

 

Kotajärven keittokatos oli yllättävän viihtyisä ja tarjosi sopivasti suojaa purevalta tuulelta. Keiteltiin lounasta rauhassa ja nautittiin metsän äänistä. Ruokailun ja kahvittelujen jälkeen hipsittiin takaisin parkkipaikalle päin, mutta käännyttiinkin noin puolivälissä isoille puille johdattavalle polulle. Tämä olikin hyvä reitti, joskin yllättävän pitkän tuntuinen. Ihasteltiin vanhoja puita pysähdellen silloin tällöin. Toinenkin vesieste piti vielä ylittää ennen kuin päästiin isoille puille.

 

Vesieste numero 2

Isojen puiden ihastelun jälkeen olikin aika jo kiirehtiä autolle ja takaisin Jyväskylää kohden. Hieman harmittamaan jäi, ettei tajuttu käydä ihastelemassa Poika-ahon pihapiiriä. Illalla juhlistettiinkin vuosipäivää ravintolassa pidemmän kaavan mukaan ja yövyttiin viihtyisässä hotellissa.

Seuraavana aamuna nautittiin hotelliaamiaisesta, jonka jälkeen säätiedotusta konsultoitua päätettiin vaan kiertää hieman erilaista reittiä kotiin eikä ajella sateiseksi illaksi ja yöksi telttailemaan. Käytiinkin muutamalla ihan vaikuttavalla paikalla kotimatkalla.

Tämä rauniokirkko oli aika vaikuttava

Tämmöiseen kaveriin törmättiin myös kätköllä

Kyllähän sitä matkalle aina muutama kirkko mahtuu