3. syyskuuta 2017

Aina ei voi olla paras ilma (51-52/100)

Toisella kesälomareissulla oli tarkoitus yöpyä peräti kolmessa paikassa, mutta sattumien summana pääsimme tai ehkä enemminkin viitsimme vain kertaalleen metsänhelmaan yöpymään. Patvinsuolla kävimme lähes vain kääntymässä ja Salamajärvi ohitettiin (jo ties kuinka monetta kertaa) sujuvasti matkalla Oulusta kotiin. Kesälomareissun ainoaksi ulkonayöpymiseksi jäi sitten kaikista suunnitelmista huolimatta Tiilikkajärvi.

Retkipäivän aamuna Lieksassa ei näyttänyt järin hyvältä edelleenkään sään suhteen. Yllätysmatkustus autolautta Pielisellä Lieksan keskustan puolelta Kolille jäi harmillisesti tekemättä. Tietysti juuri sinä päivänä kun olisimme olleet menossa oli toinen lähtö peruttu. Todella harmillista etenkin lahjan antajan näkökulmasta, kun hienoin osa syntymäpäivälahjasta jäi toteutumatta.

Lähdimme siis ajelemaan kohti Tiilikkajärveä harmaahkossa säässä puolenpäivän jälkeen. Reittivalinta Valtimosta eteenpäin ei ehkä ollut se miellyttävin, koska kutostien taakse jätettyämme jäi myös asvalttitie. Soratietä jatkuikin sitten 26 kilometrin verran. Sinänsä mielenkiintoinen tievaihtoehto, että välillä soratie kiemursi vaarojen laelle, josta olikin aika huikeat näköalat ympäröivään maisemaan. Vaaroilta tietysti piti tulla alaskin, joten alamäetkin olivat aika hurjia.


Hienoja kaiverruksia esitelaatikossa

Yllättäen Sammakkotammen parkkipaikalla olikin useampi seurue. Yksi pariskunta ja monta koiraa matkailuautolla, muutamat lähtevät lapsiperheet ja sitten yksi pariskunta lapsilauman kanssa. Meillä meni jokunen tovi kerätä tavarat kasaan ja viimeiset tarvittavat rinkkoihin. Lopulta hilpaisimme polulle juuri ennen viimeisinä mainittua joukkiota. Saimmekin talsia suurelta osin, heinäkuun loppupuolen huomioon ottaen, yllättävän vehreässä metsässä, taisi Tiilikkajärvelläkin näkyä myöhäinen kevät. Itse yritin ottaa kuvia muutamista tutuista ja tuntemattomammista kasveista. Ei kovin hyvin meinannut käydä, kun melkein tuiskahdin naamalleni suohon eteenpäin kumartuessa.




Kävelimme Venäjänhiekalle sen 3,8 kilometriä odottaen koko ajan sateen alkamista. Sadetta ei onneksi kuulunut, siitä huolimatta ensimmäisenä perille päästyämme pystytimme teltan, ettei kävisi hassusti. Sen jälkeen pääsimme vasta täyttämään kurnivia vatsojamme. Meillä oli ensimmäistä kertaa testissä syntymäpäivälahjaksi saamani risupoltin. Kaupasta puolestaan oli tarttunut matkaan voita, pulled porkia sekä sämpylöitä, joista saimmekin yllättävän maittavan aterian.


Ruohokanukka!



Kun ei sadetta vieläkään kuulunut laitoimme tavarat suojaan ja lähdimme vielä katsastamaan Kalmonniemeä, josta voisikin kuikuilla Pohjoisniemelle, jossa olimme viime kesänä käyneet. Voisi sanoa, että sää suosi sillä vieläkään ei tullut muutamaa tippaa enempää sadetta vaikka sadetta pitävät takitkin olimme ottaneet mukaan. Tulipa siinä kuitattua Kalmoniemessä oleva kätkökin sillä iltakävelyllä. Iltapalaksi keittelimme vielä kaakaot ja siinä ulkosalla niitä juodessa alkoikin hieman viluttaa, joten olikin parempi siirtyä teltan suojiin. Aika pian sen jälkeen menimmekin jo nukkumaan.



Oranssi ei osoittautunut kovin hyväksi vesisadeteltaksi.

Yöllä heräilin muutamaankin kertaan, viimeisenä siihen kun sade alkoi rummuttaa verkkaisesti teltan pintaan. Aamulla jossain järvellä huuteli kuikka. Yöllä alkanut sade vain jatkui. Lopulta piti uskaltautua makuupussista uloskin. Keiteltiin kahvit absidissa ja syötiin viimeiset sämpylät aamupalaksi. Odoteltiin jonkun aikaa, jos vaikka sade taukoaisi. Ei se juuri tauonnut, mutta vähän laantui. Tehtiin sotasuunnitelma. Kannetaan teltta puukatokselle, jossa sen saisi täysin kastelematta purettua. Onnistui kohtuullisen hyvin ja saatiin jopa sullottua teltta pusseihinsa.


Siellä se telttakin loistaa pienenpienenä


Pohjoisniemi vastarannalla, kuulemma vyötäröön asti vettä välillä

Sitten ei muuta kuin rinkalle sadesuojus päälle ja matkaan. Hieman jännäksi meinasi käydä heti ensimmäisessä vesistönylityksessä, kun kaareva silta olikin aika jyrkkä ja varmasti hieman liukaskin. Päästiin kuitenkin kunnialla ylitse. Sen jälkeen tulikin ikävämpi yllätys. Pitkät heinät kaartuivat märkinä pitkospuiden ylitse, niin että seuralaiseni vettä täysin pelkäävät lenkkarit kastuisivat varmasti. Itse lähdin kokeilemaan ensimmäisenä goretex-kalvojen vedenpitävyyttä, pitiväthän ne, lahkeet eivät, joten lahkeita pitkin valui vettä myös kenkien sisäpuolelle. Onneksi sentään varpaat pysyivät lämpiminä.

Takaisin Sammakkotammelle kuljimme sitä toista puolta, jossa olikin edellispäivää enemmän suota. Välillä satoi ihan kunnolla ja välillä sai jopa ottaa hupun pois päästä ja kuunnella muutakin kuin takin kahinaa. Kameran tosin harmillisesti olin pakannut niin syvälle rinkkaan, ettei sitä helpolla olisi millään ilveellä saanut. Kuultiin suolla kuoveja ja töyhtötiaisia sekä nähtiin hyvistä yrityksistä huolimatta määrittelemättömäksi jääneitä pikkutirppoja. Suolla oli vaikka millä mitalla lakkaa valmistumassa ja niitä osoittelinkin hyvin innostuneena. Vieläkään ei sellaista onnenkantamoista ole minulle suotu, että olisin sitä lakkaa päässyt maistamaan ja varsinkaan luonnollisesta ympäristöstään. Lakkahilloa ei sitten lasketa, koska sokeroitu maistuu varmasti tyystin erilaiselta.

Tuolta tultiin, tosin ei mistään noista

Lopulta olimme takaisin parkkipaikalla, jossa kuivat vaatteet jo odottivat kutsuvasti. Onneksi tosin äkkäsimme ajoissa, että löytyisihän siitä tulipaikan läheisyydestä kätkökin. Kävin sen kipaisemassa vikkelämpänä. Parkkipaikalla olikin puistonhoitaja, joka käytteli moottorisahaa parkkipaikan viereiseen taimikkoon. Kertoi vessan siirtyvän siihen, jotta se olisi helpompi tyhjentää ja kyseli missä kunnossa paikat olivat olleet. Ei voitu kuin todeta olleen siistiä ja kaiken kunnossa.

Matkalla kohti Kajaania, todettiin retken olleen kaikesta huolimatta aika hyvä. Puhuttiin myös jo aiemmin pitkospuilla, että ei kyllä olisi herkkua kovin montaa päivää samanlaisessa kelissä viettää ainakaan ilman kuivattelumahdollisuutta. Silti tästä kertyi kaksi hetkeä jälleen lisää 100 hetkeä luonnossa haasteeseeni ja aina ei todellakaan voi olla hyvä sää. 52 retkeä vuodessa haasteeseen tämä voisi olla kohta 41. Retki luontokohteeseen, jossa ylität sillan, tulihan kummallekin päivälle oma silta.

3 kommenttia:

  1. Jee, risukeitin! Olen itsekin ajatellut askarrella jossain vaiheessa sellaisen ja alkaa käyttää vaelluksilla, kunhan uskallan olla sataprosenttisen varma tulentekotaidostani säässä kuin säässä. Sillä saisi aika mukavasti grammoja pois rinkan painosta, kun ei tarvitsisi kuljettaa polttoainetta mukana kotoa.

    Päiväkausien sateessa kulkeminen ei tosiaan tunnu mitenkään hirveän hauskalta, vaikka siihen miten varustautuisi. Toivon hartaasti, ettei lokakuun ekalla viikolla tule useampana päivänä putkeen ihan saavista kaatamalla, koska me ajateltiin mennä vaellukselle silloin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinne kuuluisalle Salamajärvelle. Saa siis nähdä meneekö meiltäkin sivu suun. :D

      Poista
    2. Risukeitintä pitäisi kyllä lähteä testailemaan ihan kunnolla. Nuuksiossa tosin en tänä vuonna ole tainnutkaan käydä, ihme kyllä. Kuulemma myös pelletit toimisivat hyvin, mutta niitä sitten pitäisikin kantaa mukana.

      Mäkin toiveikkaana katselen seuraavan viikon säätä Kuusamoon päin. Toivottavasti ei ihan joka päivä sataisi ja ainakaan kaatamalla.

      Mä luulen, että jos Salamajärvi on pääkohde, niin sinne myös päätyy. Jos on mahdollisuus, että tarkoitus on kotimatkalla mennä, niin helposti ajaa vain ohitse. :D

      Poista