Talvi yllätti retkeilijät Ennallistajan polulla

Kevään Kolin reissulta jäi vielä yksi juttu odottamaan kirjoittamistaan. Tässä siitä sitten kertomusta.

Yhtenä päivänä olin päättänyt, että kävisimme jonkun niin sanotusti kunnon lenkin samoilemassa Kolin maisemissa. Jossain missä emme ennen olisi käyneet ja missä todellakin pitäisi kävellä. Päädyin valitsemaan helpohkon ja lyhyehkön reitin Ennallistajan polun. Ajelimme ikuisuudelta tuntuvan ajan Pielisen rantatietä kohti Pirunkirkon parkkipaikkaa. Yritimme parhaamme mukaan väistellä sammakoita, joita joissain kohdin oli kasakaupalla keskellä tietä.

Parkkipaikalla iski epäilys uskaltaisiko meidän varustuksella sittenkään lähteä metsään. Parkkipaikan kohdalta alkavalla osuudella nimittäin näytti lunta olevan vähän liiankin kanssa. Puoliso sitten teki päätöksen minun puolestani ja lähdettiin kiertämään Ennallistajan polkua myötäpäivään ja selätettiin siis kierroksen tylsin osuus eli hiekkatiekävely heti alkuun.

Tästä se taas lähtee

Taaperrettiin hiljaista tietä eteenpäin ja ihasteltiin pelkästään metsän äänimaailmaa. Ei yhtään liikenteen huminaa missään, eikä moottoriveneitä Pielisellä. Aurinkokin helli, mutta liian kuuma ei tullut. Aivan ensiksi tulikin vastaan aikamoinen mäki, jossa meillä taisi viime kerralla täällä käydessä olla vähän vaikeuksia kitkarenkaiden ja liian lumen kanssa. Hyvän aikaa tallusteltua alettiin jo epäilemään, että oltiin menty ohi kohdasta, jossa polku poikkeaa takaisin metsän puolelle. Tarkasteltiin karttaa ja tultiin siihen tulokseen, että vähän on vielä edettävä. Lopulta saavuimmekin Ala-Murhin autiotilan idylliseen pihapiiriin. Autiotilan rakennus oli mitä suloisin mansardikattoinen hyvin harmaantunut tupa. Ihmettelimme hetken aikaa mihin tästä pitäisi jatkaa, kävimme kurkistamassa porstuaan ja minä yritin epätoivoisesti kuvata, myöhemmin näsiäksi paljastunutta, kukkaa. Puron solinaa seuraten lähdimme jatkamaan aurinkoiselta pihamaalta reittimerkkien opastamina eteenpäin. Polku oli vielä paikoitellen hyvinkin märkä, johtuen sulamisvesistä, jotka lirisivät iloisesti polkua pitkin alas. Pysähdyimme kuuntelemaan varoittelevaa laulurastasta ja punatulkkujen vihellystä.

Up and onward

Ylöspäin kiipeävillä rappusilla oli vielä siellä täällä lumilaikkuja, joita väistellen matka eteni. Kun nousu viimein loppui olimmekin Ylä-Murhin hienolla avaralla pihamaalla. Ahomaisemassa aurinko paisteli jopa lämpimästi. Pidimme reputtoman tauon ja pohdimme jäisimmekö siihen keittelemään lounasta. Toinen osapuoli halusi kuitenkin jatkaa vielä pienen matkaa Pitkälammen tulipaikalle. Laskeuduimme aika haastavan pätkän Pitkälammen pohjukkaan, jossa kuuntelimme tovin sammakoiden kurnutusta. Yritimme myös nähdä niitä, mutta emme olleet onnekkaita siinä määrin. Lammen pohjukan kohdalta menivät pitkokset toiselle puolelle. Kuvatahan niitä piti, lammen se pääty olikin sitten soinen niiltä kohdin, joissa vettä ei enää ollut tarpeeksi, ja kuinka kirkasta vesi olikaan.

Ja puutahan riittää

Näiden kivikasojen funktio ei selvinnyt, kyltti oli kaatunut nenilleen

Lammen toisella puolella olikin sitten aivan eri tunnelma. Metsä oli vanhaa korpikuusikkoa ja aluskasvillisuutta ei juurikaan ollut, muutama pienehkö lehtipuu sinnitteli aukkopaikoilla. Tulipaikalle, jossa pidimme lounastaukoa ei aurinko paistanut ja yllätykseksi pieniä vertaimeviä ystäväisiä oli koko joukko. Tultahan emme olisi mihinkään tarvinneet, mutta ajattelimme tehdä muutaman puun pikkunuotion, joka vähän savuttaisi auttaen itikkaongelmaan ja jolla voisi poltella myös puoliksi palaneet halot pois. Keittelimme trangialla ihan perinteisesti pussipastaa lisäkinkulla. Saimme seuraksi varmaankin Joensuusta olleen vanhemman pariskunnan. Olivat tulleet eri reittiä kuin me, jostain muutaman kilometrin päästä. Kuulemma kävivät joka kevät saman lenkin, aika hauskaa. Rupattelimme siinä sitten niitä näitä tovin. Heille kelpasi meidän hyttysenkarkotusnuotio, joten eipä tullut sitten kuitenkaan niin sanotusti turhaan polteltua. Keittelimme pannukahvitkin vielä siinä, kun ei onneksi liian kylmä päässyt tulemaan.

Onneksi tulipaikan viereiset asukkaat eivät olleet kovin aktiivisia

Virkistyneenä lähdimme jatkamaan matkaa ja aurinkokin, joka oli ollut hetken verran pilvessä näyttäytyi taas. Aivan ensiksi poikkesimme polulta ihastelemaan aivan valtavankokoista pahkaa. Taisi olla reitin kuvatuin nähtävyys, sen verran oli muitakin polulta poikennut. Pian polkui alkoikin nousta ylemmäs, aurinko porotti ja kuusikko vaihtui kuivaksi mäntymetsäksi. Mäntymetsä tuoksui huumaavasti, niin kuin vain lämpimänä kesäpäivänä voi. Hetken tallustelun jälkeen maisematkin alkoivat avautua ja alhaalla siinsi Herajärvi. Monta kertaa oli pakko poiketa kuvaamaan maisemia, niin mukavalta vaaramaisemat näyttivät. Matka jatkui hyvän aikaa vaaran päällä ja lopulta tulimme kyltin kohdalle, joka kertoi vaaran olevan Jauholanvaara.

Tässä olisi ollut täydellinen kahvittelupaikka!

Kyltin kohdalta alkoikin laskeutuminen ensin loivasti sitten jo vähän jyrkemmissä pätkissä. Tuumasinkin, että on hyvä kun on ollut niin kuivaa, en olisi halunnut jyrkkää kivistä rinnettä kosteana laskeutuakaan. Pian sukelsimme jo takaisin parkkipaikalle johtavalle polulle, reittimerkintä näytti matkaa olevan vielä 1,4 kilometriä. Aika pian kohtasimmekin pienehköjä ongelmia. Lunta oli vielä aika reilusti, mutta ei siinä vielä mitään. Seuraavana olivatkin sitten pitkospuut vuolaana virtaavan leveän puron yli. Pitkospuillapa olikin aikamoinen kerros vielä lunta. Saatiin taiteiltua kuitenkin pitkospuiden yli humpsahtamatta puroon. Sitten olikin vuorossa jyrkähkö nousu jossa polulla vastaan lirisi toinen puronen, varmaankin vielä sulamisvesiä. Ylös päästyä ilmeni kolmaskin ongelma, tulimme alueelle, jossa oli aika paljon puita kaatunut ja taas latvoja tippunut. Niitä sitten yritimme parhaamme mukaan väistellä milloin mistäkin suunnasta. Aikamoista rymyämistä se silti oli ja tätä vieläpä jatkui aika pitkän matkaa. Kun lopulta saavuimme metsän reunaan pitämään hengitys- ja juomataukoa huomasimme kirveen kadonneen. Pakkohan sitä oli lähteä noutamaan, onneksi se sentään löytyi siitä ryteiköstä, josta viimeiseksi olimme tulleet lävitse.

Siitä vaan ylitse. Tällä puolen oli pahimmillaan pohkeeseen asti lunta.

Tässä piti olla polku, vaikutti enemmän pienenpieneltä purolta

Hakkuualueelta polku alkoi laskeutua alaspäin viimeiselle etapille. Ensimmäisenä rakenteena vastaan tuli portaat, joista yksi askelma oli tipahtanut ilmeiseti hieman lahottuaan. Itse askelsin portaiden vieressä tämän rikkinäisen kohdan ohitse kunnes tulin parempikuntoisempien askelmien kohdalle, jossa luikahdin jatkamaan matkaani portaissa. Loppumatkan taiteilimmekin pitkälti jälleen lumisilla pitkospuilla ja muutamaan kertaan oli läheltä piti tilanteita, kun lumi lähtikin paakkuna luistamaan jalan alla. Matka kyllä kulki oikein kivannäköisen lehtometsän halki ja pitkoksen ylittivät vähän väliä puronuoman. Muutamat linnut lauloivat kevätlaulujaan täysin rinnoin. Tälle alkumatkalle täytynee vielä joskus palata, koska haluaisin nähdä tuon lehto-osuuden puut lehdessä ja muutenkin kevään vehreydessä.

Koko reitillähän oli näitä tauluja, joissa kerrottiin erilaisista
metsän ennallistamismenetelmistä

Viimeisen etapin osalta reitti oli pitkälti tällaista.

Vihdoin onneksi oli enää viimeinen lumiosuus ja olimme autolla. Jätimme reput sinne, otimme otsalamput mukaan ja suuntasimme vielä toiselle suunnalle seikkailemaan. Meitä veti puoleensa Pirunkirkko, jota odotimme aika innoissamme. Matka luolalle olikin lyhyt. Sitten vain muutamaan koloon kurkkaus, että oikea sisäänmenoreitti löytyi. Suuaukko olikin aika kapea, mutta sisään luolaan päästessä olot olivat aika mukavat. Hieman vaati taiteilua, että minä lyhykoipisena pääsin etenemään ja viimeisessä kohdassa olevilla laudoilla oli vielä terveisiä talvelta eli aikamoinen jääkohta, jonka sai ylittää askel äärimilleen ja varovaisesti. Hetken aikaa ihmeteltyämme palasimme tyytyväisinä autolle. Tämä olikin ihan tarpeeksi seikkailua tälle päivälle. Palailimme takaisin Kolin rantatietä ja pysähdyimme yhdelle (kätkölle) vielä Alamajan kohdilla.

Sinne vaan..

Luolassa odottikin yksisilmäinen hirvitys

Ja takaisin valoon