Nuku yö ulkona, kesäinen syysretki Evolle

Jo muutamaa viikkoa aiemmin kyseltiin ystäväporukassa olisiko haluja tehdä 8.-9.9 jotain. Saatoin siinä ohimennen mainita jotain juuri sopivasti osuvasta nuku yö ulkona -teemasta. Tähän tartuttiin ja joidenkin pohdintojen jälkeen lopulta suunnaksi valikoitui Evon retkeilyalue, jolla kukaan ei aikaisemmin ollut käynyt.

Niinpä lauantaina puolenpäivän aikaan ajelin kolme kaverusta kodeistansa mukaan ja matka kohti Evoa saattoi alkaa. Hieman ehkä olin hämääntynyt googlen ehdottamasta matka-ajasta, joka vähän venähti kohdetta lähestyessä. En ollut ottanut huomioon kapeaa hiekkatietä, jota pitkin sai loppupäässä ajella aika hyvän tovin hissukseen. Lopulta olimme noin neljän aikoihin aiotulla parkkipaikalla, tavarat rinkoissa ja rinkat selässä lähdössä kohti yöpaikkaa. Parkkipaikalla oli vain kaksi autoa, joten sen puolesta vaikutti aika rauhalliselta.

Onneksi olin ottanut aiemmin kesällä hankkimani hyttysverkon mukaan. Ensimmäisen pysähdyksen teimme hienoilla suurilla lohkareilla. Siinä samalla virittelin itselleni hyttysverkosta päähineen, etteivät liian tuttavalliset hirvikärpäset pääsisi liian helposti hiuksiin. Tavatut tuntuivat kyllä olevan enemmän sitä tyyppiä, että hölmöt epäonnekseen lensivät käsivarsiin, josta ne oli suhteellisen helppo lihvata.

Polku oli suurimmalta osin hyvin juurakkoista ja kivistä, joten koko ajan sai olla katsomassa mihin jalkansa laittaa. Lisäksi lähes kesälämpöinen sää sai kyllä lämmöt nousemaan pintaan. Ensimmäisellä aiotulla telttapaikalla Sorsakolulla olikin jo noin kymmenkunta telttaa pystyssä, vilkaisimme nopeasti ympärille ja päätimme jatkaa seuraavaa taukopaikkaa kohden rauhallisemman paikan toivossa. Tuo Sorsakolun ympäristö olisi kyllä maisemallisesti ollut mitä manioin. Jatkoimme silti pienen matkaa polkua pitkin, joka hieman helpottuikin. Kummastelimme myös järveen päätynyttä siirtolohkaretta ja lopulta tulimme hyvälle neulasbaanalle mäntymetsän keskelle.

Yhteen suuntaan..

..ja siihen toiseen

Pehmeää helppoa neulasbaanaa

Pian putkahdimmekin jo Vaarinkorven leiripaikalle. Täälläkin oli jo useampia telttoja pystyssä, mutta pikaisen katsauksen jälkeen löysimme suhteellisen hyvän paikan, johon saimme kaksi telttaa ja riippumaton viriteltyä. Mitä nyt minun ja telttakaverin teltta päätyikin jokseenkin viettävälle kohdalle, jota saatiin kirota yöllä makuupussien kanssa ylöspäin makuualustalla mönkiessä. Oman jännitysmomenttinsa tarjosi myös riippumatto, jonka virityksestä kellään meistä ei ollut varsinaisesti aiempaa kokemusta. Riippumatto saatiin kuitenkin, minun ihmetellessä vierestä, viriteltyä kohtuu tukevanoloisesti. Ainakaan riippumattoretkeilijä ei yön aikana tullut alas riippumattoineen päivineen, mikä tietysti on pääasia.

Leiri pystyssä ja eikun syömään

Ilta kului hyvän aikaa nuotiolla ravintoa lämmitellen ja tankaten sekä niitä näitä jutustellen. Nuotiolta lähtiessä alkoi jo hämärtää ja siirryimmekin vielä hetkeksi tutkailemaan lähimaastoa ja rantaan ottamaan virallisia ryhmäpotretteja sekä muutaman sosiaaliseen mediaan sopivan kuvan. Itsekin yritin omakuvaa napata ja yritykseksi kyllä jäikin. En todellakaan ole enää selfietyyppiä tai ehkä itsekritiikki on nykyään liian kovaa, tiedäppä tuota.

Ei se hääviltä näytä, mutta hyvää oli! Ja lämmintä.

Illan idylliä

Kääk!

Ilta hämärtyi nopeasti, vai oliko eri kameroissa vaan eri asetukset?

Kymmenen aikaan alkoi olla jo niin pimeää, että kömmimme telttoihimme. Tuskailin liian liian lämmintä kesämakuupussia, enkä millään löytänyt hyvää asentoa. Tyynykin oli liian matala ja epämääräinen. Jossain välissä kuuntelin, kun sydän hakkasi aivan liian nopeasti, ilmapatjan huono puoli selkeästi. Saatoin siinä torkahdellakin ja varmaan puolen yön jälkeen vasta luovutin ja avasin makuupussin kokonaan. Todellakin kesälämpötilat, jos viileämpääkään makuupussia ei voi pitää kiinni. Sen jälkeen taisin itselleni ulkona hyvin tyypillisesti nukkua aika kevyesti ja heräillä useasti. Kuulin ainakin telkän lentävän ylitse jossain vaiheessa ja jonkun aikaa kuunnella naapuriteltan kuorsausta. Lopulta kuuden aikaan oli noustava vessaan. Yritin vielä nukkumaan, mutta vessareissun aikana olin herännyt liikaa. Tunnin verran makoilin ja kuuntelin tinttien piiskutusta, punatulkkujen huuttailua sekä muita lintuja ennen kuin kipeä selkä pakotti nousemaan ylös lopullisesti.

Kiireettömän aamun ja pakkailujen jälkeen lähdimme kiertämään vielä eri reittiä autolle kuin mitä olimme tulleet. Aamupätkällä hirvikärpäsiä löytyikin enemmän kuin mitä edellisenä iltana tullessa. Alkumatkan metsäautotie tosin oli hirvikärpäsetön ja muutenkin sopivan helppo alku. Polulla oli muutamia hienoja kohtia, kunnes tulimme poikkeuksellisesti opasteettomaan risteykseen. Konsultoimme puhelimen karttapaikka-sovellusta. Polut tosin eivät siinä näkyneetkään. Onneksi parahiksi paikalle sattui selvästi hyvin paikallisenoloinen herrasmies kävelysauvoineen. Kysyimme rohkeasti kumpaa kautta pääsemme takaisin lähimmälle parkkipaikalle, jonne olimme automme jättäneet. Kumpaakin polkua olisi päässyt, mutta suosittelujen tuloksena lähdimme toiselle, joka kyllä olikin maisemallisesti aika mukava. Pian olimmekin jo polkujen risteyksessä, jonka muistimme edelliseltä päivältä. Viittakin tiesi kertoa parkkipaikalle jopa nimen Haarajärvi, jota ei mielestäni missään muualla ollutkaan ollut mainittu.

Aamupäivällä paistoi aurinko.

Loppupätkä sujuikin samaa polkua takaisin, isojen lohkareiden ohi ja pian jo parkkipaikalle. Kilometrejä tällä reissulla ei kyllä ahnehdittu, mutta uusi paikka tuli nähtyä sekä muutoin mukava yöpymisreissu tehtyä. Ainakin tuolla Sorsakolun ja Vaarinkorven Sorsajärven kierroksella opasteet olivat yhtä kohtaa lukuunottamatta hyvin selkeät. Paljon oli muita retkeilijöitä liikeellä samana viikonloppuna, varmasti osa nukkumassa yötä ulkona kuten mekin osittain.

Aulangolle päästessä oli kosteaa ja harmaata

Kotimatkalla käytiin vielä piipahtamassa Aulangolla, koska kaverit eivät olleet ikinä käyneet. Pitihän se asia korjata. Käytiin siis ihastelemassa Aulangon näkötornia, piiitkiä portaita karhuluolalle sekä tietysti karhuluolan asukkeja. Kaverit tosin eivät tainneet olla ihan yhtä vakuuttuneita paikasta kuin minä aikanaan, kun aikuisiällä uudemman ensimmäisen kerran paikalle päädyin. Ei se mitään, minusta Aulanko on aina käymisen ja varsinkin maiseman arvoinen. Toivottavasti ei ihan turhalta käynti tuntunut kuitenkaan.