12. tammikuuta 2017

Yksinkertaisia totuuksia

Ja mistä kaikki oikein lähti ja ehkä muutama sananen myös siitä pahoin parjatusta luontosuhteesta.

Ehkä on kuitenkin parempi aloittaa ihan alusta siitä luontosuhteesta. Omat vanhempani ovat kanssa enemmän 'vanhoilla päivillään' aloittaneet tämän varsinaisen metsissä haahuilun ihan vain metsissä haahuilun ilosta, joten perinteistä retkikasvatusta en ole ainakaan saanut.

Enemmänkin minut on tökätty suksien päälle aikalailla sen ikäisenä kun kunnolla eteenpäin opin menemään, realistisesti joskus kolmen tai neljän vanhana. Sitten sitä hiihtely'uraa' jatkuikin tuonne 15 tai 16 vuotiaaksi. Parhaat muistot hiihtämisestä on juurikin lapsuusiältä, kun hiihdettiin Gunnarlan majalle mehulle ja takaisin, sekä viereisellä pellolla latujen tekeminen umpiseen. Tai sitten teini-iältä Vuokatin vaaroille kiipeämisestä ja maailman parhaan alamäen laskusta. Se alamäki kuulemma kuuluu nykyään kisaladulle.

Muutaman viime vuoden aikana on oikeastaan tullut jälleen kaipuu suksille. Äitini lupasi toiset suksensa kyllä minulle jo lahjoittaa, joten pitäisi ne vain muistaa joskus ja sitten voisin vaikka hiihdellä ihan töihin asti.

Toisena vaikuttavana tekijänä metsähingussa on varmaan sitten toinen vanhemmilleni niin rakas tapa eli marjojen poiminta. Sinnekin lähdettiin koko perheen voimin ja eväiden kanssa. Siellä sitten naskalit poimivat tietysti enemmän suihinsa kuin sankoihinsa.

Kolmantena tekijänä voidaan osittain pitää myös alakoulun retkiä. Tehtiin yleensä kerran talvessa ulkoiluretki viereiseen metsään ja joko paistettiin siellä tai viimeistään koulun pihalla ne retkimakkarat. Näistä on vain hyviä muistoja, joskus nähtiin metsässä hirviäkin.

En tiedä mitä tämä Karjalan kierros käsittää

Vähän vanhempana, kun ei ollut kukaan viemässä sinne metsään, niin kävin itsekseni haahuilemassa, koska sinne oli vain niin helppo mennä. Mitä muuta voi sanoa, jos oikea metsä alkaa noin 400 metrin päässä kotiovelta? Useimmiten siellä ei tullut kukaan vastaan tai sitten joku satunnainen koiranulkoiluttaja.

Reposuo


Muuttaessani Lohjalta Espooseen 2007, metsäilyt jäivät aika hyvin eikä jotenkin ollut kaipuukaan metsään. Kyllä sitä aina kesälomien Lieksan reissuilla silti löysi itsensä joko suolta tai metsästä kummallisesti. 2012 joku kaveri ehdotti metsäreissua Nuuksioon siitä se sitten pikkuhiljaa lähti. Samana syksynä lähdettiin samassa kaveriporukassa vielä Ruunaalle, muutaman päivän retkeilyreissulle, josta varmaan vähän myöhemmin. Seuraavana vuonna olikin vain muutama reissu.

Reposuo

Reposuo lintutornista


2014 taisikin räjäyttää pankin siinä mielessä, että tuli tehtyä jopa kaksi yön yli reissua ja muutama päiväseikkailu. Yön yli retkillä todettiin varustuksen olevan aivan onneton ja varustelukierre oli valmis. Seuraavan kevään Repoveden ja Porin retkillä olikin jo tekemisen meininki siinä mielessä, että varustus oli kunnossa. Retkiöitä kertyikin vuodelle 2015 peräti seitsemän kappaletta, teltassa kodassa, vuokratuvalla ja laavulla. Päiväretkiäkin näiden lisäksi kertyi joku kymmenisen. Retkeilyn lisääntyminen selittyi aika pitkälti syksyn runsaasta geokätköilyretkeilystä pitkin Nuuksion metsiä.

Mennyt vuosi 2016 oli retkiöiden osalta vähän hiljaisempi, koska työt veivät paljon aikaa eikä oikein yhteisiä lomia puoliskon kanssa ollut. Retkiöitä taisi tulla vain joku kuutisen kappaletta, retkeilyä tuli silti vuoden joka kuukaudelle, monille useammin kuin kerran.




Tälle vuodelle olisi suuria suunnitelmia. Katsotaanko toteutuuko kunnianhimoinen 12 retkiyötä, mutta siitä on hyvä lähteä. Ja lopuksi voisin jättää tähän ilmoille totuuden, jonka itse tajusin jokusen vuosi takaperin. Yksinkertainen totuus joka omalta osaltani on hyvin osuva.

Jos stressaa tai ahdistaa mene metsään tai lintutornille, siellä on hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi on aina tervetullut!