Ruskaa etsimässä: Voisihan sitä huonomminkin olla (59/100)

Vastoinkäymisistä huolimatta pieniä pilkahduksia. Ensimmäinen päivä hotellimajoituksessa, lähitutkailua ja jalan vetreyttämistä.

Ensimmäinen aamu hotellimajoituksessa meni hieman pidempään nukkuessa ja rauhassa mietiskellessä sekä uusia suunnitelmia tehdessä. Aamun satoikin enemmän tai vähemmän, mutta koska kahdeksi oli luvattu poutaantuvaa, niin yhden jälkeen pakkasin repun, vedin kuoritakin päälle ja suuntasin ulos.

Tästä se lähtee! (Tai tähän se loppuu)

Alku oli hieman kankeaa, kun vasen jalka ei meinannut millään nousta itsekseen vaan sai lähestulkoon toisella kädellä hieman auttaa asiaa. En tajunnut autolla käydessäni vaihtaa vaelluskenkiä jalkaan, kun ajattelin että pakostihan tässä Rukan ympäristössä sorastettua polkua on. Ensimmäiset muutamasata metriä menivätkin ihan kivasti, mutta sivuhuipun tuntumassa oli valumavesiä sekä työmaa-ajoneuvoja, jotka olivat kääntäneet renkailla sorastusta mutavelliksi. Hipsin vaivihkaa kenkiäni enemmän mutaistamatta hieman sivummalta ohitse.

Hieman aavemaista

Aina nuo lamput tunkee kuvaan..

Kävin ihailemassa sumuisia ja sateisia maisemia Yli- ja Ala-Pessarinlammillepäin, muutaman kuvankin yritin napsia. Sitten alkoikin melko jyrkkä laskeutuminen alas Karhunkierroksen reittiä mukaillen. Ensin sorapolkua, jonka jälkeen raput ja sitten mutkittelevaa sorapolkua ja vielä muutamat raput lisää. Lopulta olinkin jo Valtavaaralle johtavien rappujen alapäässä, en lähtenyt niitä tutkailemaan. Edelleen satoi ja kellokin alkoi lähennellä kahta. Lähdin jatkamaan Rukan huipun kierrosta eteenpäin. Puikkelehdin todella mutaisen työmaan läpi, en tiedä olisiko siitä saanut mennä, mutta eipä ollut kieltojakaan. Pian tämän jälkeen äkkäsin viereisessä laskettelurinteessä poroja laiduntamassa. Pysähdyin ottamaan muutamia kuvia ja odottelemaan kuinka lähelle ne uskaltautuisivat. Muutamalla poroista oli ilmeisesti tämänvuotisia vasoja.

Valtavaaran autiotupa näkyy pienenpienenä.

Mieletön valo ja värit!

Kun lopulta lähdin jatkamaan alkoi jo näyttää paremmalta sään suhteen. Sadekin taukosi ja aurinkokin pääsi hieman pilkahtamaan sekä sumu vähän väistymään. Onnistuin kapuamaan rinnettä sitten hyvän matkaa väärään suuntaan. Eihän siinä auttanut kuin tehdä päätös suuntaan tai toiseen. Päätin oikaista heinikon läpi ja kastelin lenkkarini tietysti aivan läpikotaisin. Loiva nousu tuntui jatkuvan ja jatkuvan.

Auringosta ei kauaa ehtinyt nauttia

Mitä ylemmäs pääsin sitä enemmän tuuli ja tuulikin aikalailla. Sadekin alkoi pian uudelleen. Lopulta pääsin huipulle asti. Siellä tuuli sen verran, että jos olisi kovin pitkäksi aikaa jäänyt paikalleen olisi voinut vähän lähteä jopa tuulen mukaan. Koukkasin huipulla olevan laavun eteen tuulensuojaan, hieman mutustamaan jotain evästä ja juomaan sekä laittamaan vähän enemmän vaatetta päälle.

Lopulta oli jatkettava. Laskeutuminen onneksi alkoi tässä vaiheessa. Maisematkin olivat ihan mukavat ja laskeutuessa alkoi jälleen selkeytyä, joten kuvia piti pysähtyä ottamaan useampaan kertaan ympärillä ja kaukaisuudessa siintävistä maisemista.

 

Alaslaskeutuminen sujuikin aikalailla nopeammin kuin ylös kapuaminen monen mutkan kautta. Ilmakin näytti selkeytyvän juuri sopivasti kun minun retkeni oli ohitse. Itse halusin vain äkkiä lämpimään hotellihuoneeseen vaihtamaan märät housut ja kuoritakin pois. Totesin vaan, että välillä on ihan hyvä lähteä vähän karaisemaan itseään huonompaankin säähän ja kotona totesin vielä, että kyllä sitä jopa ihan hyviä kuviakin kaikesta satelusta huolimatta oli tullut. Ei siis hullumpi tunturin huiputus.

Tästä tulikin osa 59/100 100 hetkeä luonnossa haasteeseeni. Hiljaa ja epävarmasti. Kuvia oli kaikesta huolimatta vaikka millä mitalla, yritin valita vähän erilaisia ja eri säätiloista tähän mukaan.