8. tammikuuta 2018

Piipahdus Tiilikkajärvellä

Noin puolitoista vuotta sitten heinäkuun lopussa lomailimme puolikkaani kanssa Pohjois-Karjalan ja Kainuun maisemissa. Olin saanut päähäni, että matkalla Lieksasta Sotkamoon ehtisi hyvin käymään piipahtamassa ja tutustumassa Tiilikkajärven kansallispuistoon.

Lieksasta lähtö venyi syystä tai toisesta, mutta halusin silti käydä kääntymässä Tiilikalla. Sinne ajomatkaan menikin hyvän aikaa kauemmin kuin mitä google oli antanut ymmärtää. Matkalla oli tuolle alueelle tyypillisiä pitkiä suoria teitä ihan kiitettävästi, mielenkiintoinen kokemus sekin.

Lopulta pääsimme Pohjoislahden parkkipaikalle. Ilma oli todella kuuma ja hiostava, auton mittari taisi näyttää peräti 26 °C. Päätimme siis puolison toiveesta kävellä vain Kosevan autiotuvalle ja nuotiopaikalle sekä takaisin. Käytiin tutustumassa piskuiseen Kosevan autiotupaan ja sen kätköön sekä ihasteltiin paikalta avautuvia maisemia. Halu olisi ollut mennä pidemmällekin, mutta aika ei vain sillä kertaa riittänyt, koska olimme luvanneet ilmestyä vuokramökillemme tiettyyn aikaan.



Tiilikka teki siinä mielessä vaikutuksen, että vaikka se oli pieni se on sen verran syrjässä, ettei siellä ihmisiä ole ruuhkaksi asti tai ainakaan meidän siellä vieraillessa ei kovin montaa ihmistä tullut vastaan. Harmittamaan jäi, ettei päästy oletettavasti hienoimmille hiekkarantapaikoille. Tosin jäipä jotain kokemista seuraavaankin kertaan. Myös houkuttelevannäköiset kanootti/kajakkilaiturit innostaisivat kokeilemaan lajia enemmänkin.



Lisäksi ihmetyttämään jäivät linnut, joita en varmasti tunnistanut. Poistuessamme ne lensivät meidän edellämme aina vähän matkaa ja pysähtyivät sitten hetkeksi, kunnes meidän saavuttaessa niitä tarpeeksi lensivät ne taas edemmäs. Todennäköisesti ne olivat leppälintuja. Hämmästelin vain lintujen määrää, kun yleensä vastaan on tullut vain yksittäisiä yksilöitä eikä kokonaista parvea.


Tämäkin muistelupätkä on levännyt odottamassa viimeistelyä jo jonkin aikaa. Nyt julkaisen tämän hiljaisemman hetken täytteeksi. Uusia seikkailuja odotellessa.

3. tammikuuta 2018

Retkeilyvuoden 2017 yhteenveto

Vuosi 2017, oli monilta osin yllätyksiä ja hienoja hetkiä täynnä. Löytyihän niitä pettymyksiäkin, mutta sen verran yltiöpositiivisena tykkään ajatella niitä mukavempia asioita enemmän kuin märehtiä huonommissa.



Minulla oli vuoden alussa pitkä liuta kansallispuistoja, joissa halusin vierailla. Aika monessa niistä tuli käytyä, joita luettelin, mutta aika monessa sellaisessakin, joista vain osasin uneksia. Käymättömät pysyvät edelleen kun siltä tuntuu listallani, ehkäpä jo tänä vuonna. Yllättäen Nuuksio, jossa ajattelin että varmaan vuoden aikana tulee käytyä useamman kerran jäi niinkin vähille kuin yhteen kertaan ja vieläpä marraskuussa. Sipoonkorvessa tuli käväistyä kauniina päivänä keväällä ja pienen pintaraapaisun saikin kokonaisuudesta.



Puurijärvi-Isosuolla olimme keväällä tornien taistossa ja sitä edelsi melko jännittävä telttailuyö lintutornissa. Teijoon teimme ystävien kanssa aika pikaisesti päätetyn yöretken, jolla ehdittiin vaikka mitä. Urho Kekkosen kansallispuiston reissulla ei ollut onni matkassa ja päiväretket jäivät mielestäni aivan liian lyhyiksi. Sinne on vielä pakko palata. Hossassakin tuli käytyä muutamalla pikapistolla samaisella pohjoisen reissulla, jolla UKK:takin tuli tutkailtua. Toisella kesälomalla käväisin hyvin pikaisesti Patvinsuolla ja yöretkellä sateisella Tiilikkajärvellä. Lopulta yllätyspuistoiksi vuoden kruunasi sekä Oulanka että Riisitunturi. Näistä edellämainituista kuudessa en ollut aikaisemmin käynytkään.

Puhtun lehto

Penijôe

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa vähän mainitsin 100 hetkeä luonnossa haasteeni ei omalta osaltani täyttynyt. Hieman se meinasi aluksi ja vähän lopuksikin mennä suorittamisen puolelle, mutta ilman sitä tuskin olisin tullut lähteneeksi niin montaa kertaa yksin seikkailemaan, kuin mitä loppujen lopuksi kävin. Olen vähän huono lähtemään yksin mihinkään, vaikka nautin yksin samoilusta suunnattomasti. Yksin pystyy keskittymään paljon paremmin kaikkeen ympärillään, eikä tarvitse sosialisoida kenenkään kanssa sekä on vapaus edetä ihan niin nopeasti tai hitaasti kuin vain huvittaa.

Ruka


Ajattelin jatkaa haastettani tänä vuonna tosin tällä kertaa taidan jättää laskut vasta loppuvuoden puolelle, niin ei tule suoritettua liikoja. Toinen sata eli sata lintulajia tuli kyllä täyteen. Taisin saada sadannen lajin listoilleni muutamaa päivää ennen Viron lintureissua. Vuoden lintupinnoiksi kertyikin Viron tuliaiset mukaan luettuna 148 kappaletta. Varmaan jokunen enemmänkin saattaisi olla, jos olisi ollut aikaa ja innostusta lintuilla vielä kesäkauden jälkeenkin. Myös jokunen ihan peruslaji puuttuu kokonaan kuten pikkutikka, uuttukyyhky, räyskä, härkälintu ja sääksi. Tämän vuoden lintupinnat taitavat olla seitsemässä ja tänäkin vuonna aion ryhdistäytyä ja käydä ulkoiluttamassa sekä kaukoputkeani että kiikareita hieman useammin kuin viime vuonna. Retkiseura tervetullutta.




Vuoden ulkonayöpymiset jäivätkin vain seitsemään. Parhain retkiaika keväällä jäi kovin lyhyeksi pitkään jatkuneen kylmyyden myötä samoin syksyn yöpymiset jäivät muuton, remontoinnin ja töiden jalkoihin. Seitsemän yötä onnistuin silti pysyttelemään makuupussissa. Tornien taistossa, Teijossa, Kopparnäsin Sandvikenissa, vanhempieni takapihalla (todella eksoottista), Tiilikalla sekä kaksi yötä torsolla Karhunkierroksella. Tänä vuonna aion ehdottomasti yrittää enemmän. En ihan onnistunut retkeilemään kunnolla joka kuukausi ja elokuussa en tehnyt yhden yhtä retkeä mihinkään, en edes lähelle.


Västerbyn ulkoilualue

Vuoden parhaiksi reissuiksi ja hetkiksi haluan nostaa ehdottomasti Tornien taiston, Viron monen päivän lintumaratonin, Teijon ekstempore seikkailun, UKK-puiston pari piipahdusta, Tiilikan yöretken, Västerbyn tutkimusretken sekä Riisitunturin valloituksen.

Riisitunturi

Kiilopää

1. tammikuuta 2018

Vuoden viimeiset ja pohdintaa 100 hetkeä luonnossa haasteesta

Yhteenvetona vielä vuoden viimeisen viikonlopun ulkoilut, joita ei toki kertynyt niin mukavasti kuin olisi ollut suotavaa. Teknisesti ottaen minulla olisi kyllä vielä parisen viikkoa ensi vuoden puolelle aikaa kerryttää 100 hetkeä luonnossa haastettani, kun vasta tammikuun puolivälissä pääsin aloittamaan. Koska kuitenkin näyttää muutenkin surkealta on parempi vain päättää tämän vuoden 2017 loppuun ja aloittaa nyt tammikuussa puhtaalta pöydältä.

Vuoden viimeisenä viikonloppuna tuli toisena päivänä käytyä ihan vain lähiseutuja koluamassa ja ihmettelemässä edelleen tarkalleen aika tuntematonta lähiympäristöä. Olin kartasta katsellut sopivaa kävelyreittiä, joka olisi sisältänyt mahdollisimman vähän autoteiden vierustoja ja mahdollisimman paljon metsää. Oman asuintiemme umpikujapäädystä pääsimmekin mukavasti toiselle pitkittäin aluetta halkovalle ulkoilureitille. Jokunen muukin oli eksynyt poluille, vaikka päivä ennusteista huolimatta olikin pilvisempi kuin mitä piti. Asvalttiosuudet olivat petollisenkin liukkaita yön pakkasen jäljiltä, mutta sulilla hiekkateillä sai tallustella varmoin askelin. Keskuspuiston alueelle päästyä todettiin metsän olevan paikoitellen pienten kahluualtaiden peitossa.

Siinä menee polku

Helsingin keskuspuisto näiltä osin on oman mittapuuni mukaan lähinnä aika iäkästä kuusimetsää, jossa on helppoa liikkua myös ulkoilureittien ulkopuolella. Polkuja metsässä risteileekin aika lailla, eikä kyllä ulkoilureittiverkostokaan ihan olematon ole. Ei lähdetty tällä kertaa seikkailemaan ulkoilureittien ulkopuolelle, paljoa.


Nopeasti googlettamalla en löytänyt Haltiapolusta tietoja

Napsin puiden hämärässä joitakin kuvia. En ollut aivan kartalla siitä missäpäin hahmottelemaani reittiä oltiin, joten käännyimme tavallaan väärästä kohdasta jo kotia kohti. Ihmeteltiin taas hyvä tovi metsässä risteileviä vahvistettuja juoksuhautoja, joissa osassa oli vähän syvempääkin kahluuta tarjolla. Pian olimmekin jälleen asuinalueella ja kotona. Lähiseudun kartoittamiset jatkuvat tänä alkaneena vuonna.

Sumua

Roskiakin tuolla olisi kerättäväksi

Uudenvuoden aattona oli tarkoitus lähteä johonkin vähän pidemmälle metsään. Minulla oli tästäkin hyvä suunnitelma jo lauantaina, mutta sunnuntaina ei kyllä yhtään tuntunut siltä, että olisi viitsinyt ajaa edes sitä puolta tuntia johonkin kohteeseen. Aamulla toki havahduin jossain välissä auringonnousuun. Sen verran oli värikäs, että piti ravata rappusia ylös alas kameran kanssa etsimässä sopivaa ikkunaa, mistä saisi parhaimmat kuvat.



Lopulta iltapäivällä lähdimme sitten Petikon suunnille hieman ulkoilemaan ja geokätköilemään. Maasto osoittautui hieman haasteelliseksi, koska polut olivat kohtuu olemattomia ja metsässä oli paljon tuulenkaatoa, jonka ylipääsemiseen sai käyttää hieman enemmänkin aikaa, ettei olisi rikkonut itseään tai varusteita. Oman haasteensa toi myös märkä maasto, johon seuralaisella ei ollut aivan sopivia kenkiä.


Tämä ei ehkä ollut hyvä idea

Yksi kätkö näytti myös sijaitsevan oikeastaan suon keskellä. Ei lähdetty tällä kertaa yrittämään, kun oli vielä ensimmäinen kätkökohde kyseessä. Todettiin, että tämä vaatii saappaita tai ainakin huomattavasti kuivempaa vuodenaikaa. Taidettiin ilmeisesti kulkea melko hiljaa, koska onnistuttiin pelästyttämään ainakin kaksi oletettavasti (metsätyypin ja koon perusteella) pyytä kohtuu läheltä lentoon. Saatiin myös seurailla kuusitiaisen touhuiluja hyvän aikaa aika vierestä.



Löytyi myös kallioista maastoa


Matkaa metsässä ei varmaan kertynyt kuin parisen kilometriä, mutta sai kyllä rämpiä ja siksakata senkin edestä. Kätköjäkin tuli vain nelisen kappaletta tälle reitille, loput kolme jäävätkin sitten odottamaan toista kertaa ja vaihtoehtoista lähestymissuuntaa. Kehä kolmosen äänet kyllä kantautuivat häiritsevän hyvin suurimpaan osaan metsästä. Ketään ei kyllä tullut vastaan, mikä ei ehkä ollut mikään ihmekään. Loppumetreillä meinasi iskeä vielä epävarmuus siitä, mistä päästäisiin takaisin autolle. Lopulta tupsahdettiin toisen umpikujan päätyyn muutaman teollisuusrakennuksen välisestä metsäkaistaleesta. Näillä ansioilla päädyttiinkin sitten loppulukemaan 75/100, mikä ei kovin mairitteleva olekaan. Positiivisena puolena voisi sanoa, että huonomminkin toki olisi voinut käydä.

Loppuun vielä mestariotos uudenvuoden aaton viimeisestä geokätköilykohteesta.

Vielä muutama sana lisää 100 hetkeä luonnossa haasteesta ja se pohdintaosuus.
Oman vaikeutensa tämän haasteen hyväksytysti suorittamiseen toivat suurimmalta osin hyvin hektinen työvuosi. Plussatunteja kertyi kikymiinuksista huolimatta varmaan sadan pintaan ja enemmänkin olisi saanut tehdä, jos vain olisi jaksanut. Asunnon etsintä ja vaihtorumbakin vei todella paljon vapaa-ajasta elokuusta eteenpäin, joten paras retkeilyaika elokuusta marraskuulle jäi oikeastaan käyttämättä kokonaan. Ei sillä, että syksyn aikana välttämättä niitä houkuttelevimpia kelejäkään olisi juurikaan ollut. Näillä nyt kuitenkin mennään, alkaneelle vuodelle jää siis huomattavasti petrattavaa tämän suhteen.