24. kesäkuuta 2022

UKK osa 3: Sokostin valloitus ja paluu sivistyksen pariin

Neljäs aamu alkoikin normaalia myöhemmin. Olin silti ensimmäisinä meidän porukasta hereillä. Yöllä olikin yllättäen ollut aika lämmin ja oikeastaan koko yön oli sadellut. Sade tosin jotakuinkin aina on teltassa aika rauhoittava elementti, ehkä kun on pääosan elämästään nukkunut sateenropinassa peltikaton alla. Aamusta ehdin hyvin jälleen vähän kiertelemään ympäri leiriä sekä kuvailemaan.

Luiro samanlainen, mutta erilainen (aamusumun jo hieman hälvettyä)
 

Pidettiin aika verkkainen aamu, fiilisteltiin tyhjentyneessä autiotuvassa, lämmiteltiin ja keiteltiin lounasta. Odoteltiin myös sään parantumista. Olin sitten kuitenkin päättänyt lähteä Sokostia valloittamaan, vaikka edellisiltana vähän asiaa jahkailin. Jos kerran tänne asti on päästy, niin ei parane jättää välistä oli tuumaukseni. Ei sitä tiedä milloin seuraava tilaisuus tarjoutuu. 

 

Luiro aamusumussa, tyyni pinta, kirkas vesi

Alkoihan sitä ruskaakin jo olla

Kahden yön telttapaikka 'puskassa'

Matka Sokostia kohti alkoi mukavasti kevyt eväsreppu selässä, vähän jopa meinasi tulla lämmin. Suunnattiin Jaurutuskurun kautta kohti huippua. Jaurutuskurulle asti nousu oli loivaa, mutta kyllä se siitä jyrkkeni. Pienellä tauolla katseltiin jännityksellä, kun jotkut tulivat kurun aika rakkaista rinnettä alas rinkat selässä. Nousu Sokostin huipulle tuntui kestävän ikuisuuden ja niin sanottua polkua sai välillä etsiskellä. Hyvällä tekosyyllä pystyi aina lyhyin välein kääntyä tuijottelemaan maisemia samalla kun veti henkeä. Pilviä alkoi hieman ennen huippua kerääntyä uhkaavasti ja huipulla maisemat osittain menivät pilveen sekä ilma oli kosteaa.

Kyllä tässä polku kulkee

Jaurutuskurun pieniä putouksia

..ja vähän suurempikin putous

Luiro alkaa jo näkyä
 

Jokainen matkalaisista saavutti huipun kuitenkin vähän eri reittejä mennen. Huipulla toki napattiin kuvia ja haukattiin vähän evästä sekä hengähdettiin. Matkalla Sodankylästä napatut huiputusjuomat (jouduttiin muuten jokainen todistamaan täysi-ikäisyytemme niitä ostaessa :D), oli varmaan jokainen unohtanut leiriin. Itse lähettelin viestiäkin eteenpäin, kun kenttää vihdoin puhelimessa oli. Muutamia pisaroitakin taisi huipulla tulla, mutta kun lähdettiin laskeutumaan alas sää taas kirkastui kuin ihmeen kaupalla. Tyypillistä. Hyvä kuitenkin, että tuli kiivettyä vaikka koville se ottikin. Alaspäin olikin sitten aika mukava lasketella kunhan ensin rakkakivikosta oli selvinnyt ehjin nahoin.

Vähän pilvessä

Toisaalla taas selkeää

Ei maisema täysin pilveen mennyt

Tässä vaiheessa huipulta saattoi olla astetta huonommat näkymät
 

Luirolle päästessä olikin jo alkuilta, joukkio aika uupunutta sekä nälkä aikamoinen. Niinpä suunnattiin suoraan ruuanlaittoon. Sovittiin hieman seuraavan päivän aikataulua ja etenemissuunnitelmaa. Telttaan yritettiin kömpiä mahdollisimman ajoissa.

Ystävät R ja J sekä vinksahtanut horisontti
 

Ja vielä Luiro illalla tunturit kokonaan näkyvissä ja jälleen tyyni järvi
 

Seuraavana aamuna aamutoimet yritettiin tehdä ripeästi ja päästä liikkeille mahdollisimman ajoissa, koska päivästä joka tapauksessa oli tulossa aika pitkä. Aamun paarustus sujui hyvin pientä kartanlukuerhettä ja suoseikkailua lukuunottamatta. Käytiin lounastauolla jo tutuksi tulleella Pälkkimäojan laavulla, jonka jälkeen saatiin vähän hakea polkua. Löytyi se kuitenkin, joskin vähän ihmetystä aiheutti, kun polku olikin aikalailla kovin kapoinen, niin luulimme olevamme jossain muualla. Polku kuitenkin johti maantiekurua oikeaan suuntaan, joten sitä jatkettiin. Pälkkimäojalta hetken sai kulkea aika helppokulkuista polkua, mutta jossain vaiheessa polku alkoi olla enemmän kalliota ja kivikkoa. Kosteat ja liukkaat kalliot ei olleet mikään ideaalialusta ja vauhti ei ollut kummoista. Onnistuin jossain kohtaa viiltämään kätenikin kallioon ja siitä tulikin jonkun verran verta, ei mitään pahempaa sentään.

Tässä alkaa olla jo ruskaa enemmänkin

Heihei, ihana UKK
 

Ruska oli parantunut selvästi vaelluspäivien aikana, mutta siitä ei jotenkin jaksanut innostua ja kuviakin maantiekurusta on vain jokunen. Päivän kävelyosuudet menikin aika omassa kuplassa lähinnä jalkoja potien ja ihmisten ilmoille joutumisesta vähän ahdistuen. Toisaalta lämmin suihku taas houkutti oikein kovasti.

Lähes kallio-osuuden lopussa alkoi sataa vähän enemmän. Vieläkään ei tosin kovin kummoisesti onneksi. Vähän hirvitti vastaantulleen vanhemman pariskunnan puolesta, kun heillä kallio-osuus oli vielä edessä ja kivikko varmasti muuttuisi vielä liukkaammaksi sateessa. Jatkoimme sitkeästi eteenpäin kunnes alkoi näyttää siltä, että vettä alkaisi tulla aika paljon enemmän. Pari kilometriä ennen poroaitaa haettiin rinteestä sopivat telttapaikat ja lähes kaatosateessa pistettiin teltat pystyyn, niin nopeasti kuin vain oli mahdollista. Kaikki vaatteet olivat aivan märkiä ja jotain olisi varmasti pitänyt syödäkin, mutta energiaa ei juuri ollut muuta kuin vaihtaa vaatteita, laittaa märkiä epätoivoisesti kuivumaan ja ährätä makuualusta ja makuupussi nukkumavalmiiksi.

Viimeinen aamu, teltta piti hyvin vettä ja sitähän tuli.

Koko leiri
 

Aamulla sade oli onneksi mennyt menojaan ja olinkin jälleen reilusti muita aiemmin hereillä, joten hääräilin hiljakseen kamojani kasaan sekä söin aamupalaa hyvissä ajoin. Takki ja kengät olivat aivan läpimärät, mutta onneksi sentään vain kengät joutui laittamaan jalkaansa. Teltan sekä muut varusteet sai pakkailla auringon pilkahdellessa puiden välistä. Viimeiset kuusi kilometriä takaisin Aittajärvelle sujuivat vähän voivotellen ja toisaalta aika mukavissa merkeissä. Kahlaus meni jo tutulla rutiinilla ja kahluun jälkeen tuntui sen verran lämpimältä, etten enää viitsinyt laittaa kenkiä ja housuja jalkaan vaan lompsin leirikengissä autolle saakka. Reissu tehtynä, onnellisena ja väsyneenä. Aittajärveltä olikin hyvä ajella Kuukkeliin hyvin ansaitulle aterialle sekä hotelliin suihkuun ja vielä illalla myöhäiselle ravintolaillalliselle.

21. kesäkuuta 2022

UKK osa 2: Leppoista tallustelua, jyrkkää nousua sekä huikeita maisemia

Toisen vaelluspäivän aamu valkeni kirkkaana. Taisin nukkuakin yllättävän pitkään. Aamuvalmistelut menivät verkkaisesti. Leiri pakattiin kasaan ja oltiin onneksi lähdössä joidenkin muiden kanssa samaan aikaan. Oltiin vähän katseltu ylityspaikkaa jo illalla ja uudelleen vielä aamulla, muttei oikein oltu tultu sopivaan lopputulokseen. Katseltiin sivusta, kun muutamat muut menivät yli ja päätettiin yrittää samoilta kohdin. Eikun jälleen kengät pois ja kahlaamaan. Tämäkin ylitys onnistui hyvin. Hetken jalkojen kuivattelua ja kengät jalkaan ja etsimään kuivinta reittiä polulle.

Ukselmapään satulasta jotakuinkin kohti Sarviojaa

Päivän reitti sisälsi hyvän tovin tasaisehkoa maastoa ja kapeahkoa polkua pitkälti joen vartta. Ensimmäinen pysähdys pidettiin sopivan kaatuneen rungon kohdilla. Välillä polku kulki kovin sortuvaisenoloista hiekkapengertä pitkin hyvin lähellä jokea. Joessa pääosin tosin oli aika vähän vettä. Maisemat olivat mukavat tuntureita ympärillä, leveä jokiuoma ja aurinko räkötti taivaalta. Muutaman tunnin taivalluksen jälkeen alettiin olla jo Paratiisikurun lähellä. Nälkäkin alkoi jo kurnia ja päätettiin pitää tankkaustauko ennen nousua.


Kaunista joenvartta


Paratiisikurua päin
 

Lounastauolla menikin rauhalliseen tahtiin tunnin verran, jonka jälkeen noustiinkin jo Paratiisikurun maisemiin. Nousu kohti Ukselmapään satulaa olikin aluksi jyrkkä ja mutainen ja sen jälkeen vaan jyrkkä. Hengittämään piti pysähtyä aika monta kertaa. Ylös kuitenkin lopulta pääsin minäkin ja nousumetrejä kertyi minun kunnolle ihan tarpeeksi.

Lounaspaikka tuolla alhaalla, ei hullumpi


Tuolta tultiin mutkan takaa oikealta
 

Kun ylhäältä oli ihailtu maisemia riittävästi, lähetetty viestiä kotiin ja vedetty henkeä sekä hieman napattu jotain evästä oli aika lähteä laskeutumaan kohti Pirunportille johtavaa kurua. Pirunportilla arvottiin hetken aikaa kumpaa reunaa sitä oikein kannattaisi kulkea. Vasemmanpuoleinen näytti kuljetummalta. Vähän tai oikeastaan aika paljon jännitti kulkea rakassa rinkka selässä. Lopulta vähän taisin panikoitua, kun muut menivät niin kauheaa vauhtia ja itse jäin hännille. Reissun pahin kärhämä taisikin sattua hieman pidemmällä tauolla ennen laskeutumista Pirunportilta alas. Kohti Muorravaarakkaa jatkettiinkin sitten vähän hiljaisempana porukkana. Vajaa kolme kilometriä tuntui kestävän ikuisuuden, niin yleensä käy, kun voimat alkaa olla vähissä. Vihdoin saavuttiin joen kohdille, onnistuttiin jotenkin eksymään hieman sivuun viralliselta kahlauskohdalta ja taiteiltiin hieman alavirtaan kahlauskohdasta ylitse. Onneksi kahlaus meni jo aikalailla rutiinilla, eikä paikkakaan ollut kuitenkaan liian hankala.

Pirunportti takanapäin

Vielä jonkin matkaa Muorravaarakalle
 

Muorravaarakan pihapiirissä olikin jo telttoja aika monia ja autio- sekä varaustuvissakin taisi olla koronaturvallisesti täysi tupa. Löydettiin kuitenkin meidän telttakolmikolle ihan sopiva paikka hieman sivussa muista. Leiri pystyyn, sitten ruuan laittoon ja seuraavan päivän suunnitelmaa tekemään. Telttoihinkin taidettiin kömpiä ajoissa yllättäen itikoiden kiusatessa liiaksi.

Maisemat Muorravaarakan telttapaikalta

Leirikunta

Muorravaarakan autio- ja varaustupa
 

Kolmas aamu alkoi itselläni aikaisin, yöllä oli ollut jälleen hieman viileä. Onneksi kuuden jälkeen oli jo valoisaa joten ehdin hipsistellä ympäri leiriä ja napsia vähän valokuvia sekä kaivella geokätkön esille ennen muita aamuvirkkuja ja aamutoimia. Aamu oli tehokas ja liikkeellä oltiin jo ennen kymmentä, mikä tietysti päivän matkan pituuden vuoksi oli ihan hyvä. Hyvä tovi tallusteltiin ennen kuin Lumikuru alkoi avautua edessä. Voi jestas kuinka upea se olikaan, ihastelin ihastelemasta päästyäni ja mielestäni Lumikuru oli jopa hienompi kuin Paratiisikuru. Onnistuttiin näkemään myös koskikara. Ruska ei ihan vielä ollut parhaimmillaan ja jäi vaan pohdituttamaan kuinka upea kurulaakso olisi täydessä ruskassa.

Laella olisi voinut olla näkyvyys nolla

Up, up, up we go

Saderintamia sekä aurinkolaikkuja pystyi hyvin seuraamaan tunturin rinteestä
 

Lumikurusta noustiin jostain kohdasta kohti Lumipäätä, jossa saatiin sadekuuro päällemme. Etsiydyttiin välipalalle pieneen notkelmaan ennen kuin lähdettiin etsimään polku-uraa joka veisi meidät Pälkkimäojan vartta eteenpäin. Pelästytettiin riekkoja lähes jaloista jossain kohtaa joen pusikkoa. Pälkkimäojan laavu ei meinannut millään tulla vastaan ja kun vihdoin tuli oli kahlaus joen yli oikein tervetullut ja kengät pois pikimmiten. Kolmantena päivänä jalat alkoivat olla jo aika kuumottavat. Ruokakin maistui.


Toisessa suunnassa paistaa..

...ja toisessa sataa

Pälkkimäojalta suunnattiin kohti Luirojärveä. Valikoitiin reitiksi oletettavasti se märempi. Aikamoinen suohyppely saatiin aluksi nimittäin tehdä, tosin positiivisena puolena reitin varrella nähtiin urpiaisia, tilhiä ja vielä lisää koskikaroja. Kengät kyllä olivat aivan läpimärät ja kaksista sukista huolimatta tiesin lisärakkojen olevan väistämättä edessä. Lopulta raahauduttiin Luirojärven ensimmäisten rakennusten pihapiiriin. Luirolle oli myös noussut upouudet luksushuussit, aina iloinen asia. Käytiin ensimmäisenä etsimässä sopivat telttapaikat ja laittamassa sängyt kuntoon. Sen jälkeen suunnattiin Metsähallituksen tarjoamalle teelle nuotiopaikalle jutustelemaan sen viikon kämppäoppaiden kanssa sekä laittamaan päivällistä.

Rinkatkin tarvitsee taukoja, omani selvästi yrittää livistää


Päästiin onneksi myös illalla saunaan. Kaiken sateisuuden ja kosteuden jälkeen saunan lämpö tuntui taivaalliselta ja myöskin peseytyminen useamman hikisen päivän jälkeen. Illalla olikin hyvä kömpiä makuupussin uumeniin ja tulikin nukuttua normaalia pidempään, noin kahdeksaan siis.

18. kesäkuuta 2022

UKK osa 1: Lähtövalmisteluja ja ensimmäinen vaelluspäivä

Kun keväällä alkoi näyttää siltä, että Norjaan ei kesäkuussa olisi menemistä päätin siirtää lomaani kavereiden kanssa syksylle ja toiselle suunnitellulle reissulle, jolle minun ei alunperin pitänyt lähteä. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin omalla mittapuullani pitkä vaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon. Kesällä nostatettiin reissukuumetta ja tehtiin junavarauksia.

Seuraavan päivän kohde Paratiisikuru jossain tuollapäin
 

Vihdoin koitti syyskuun alku ja aika suunnata yöjunalla Rovaniemelle. Ilta oli kostea ja onnekseni sain kyydin rautatieasemalle, jossa osa ystävistäni jo odotteli. Junassa oli yllättäen aika rauhatonta, aiemmilla yöjunareissuilla on ollut mukavan hiljaista alkuhälinää lukuunottamatta. Nukuin silti ihan siedettävästi. Perjantaiaamuna juna oli Rovaniemellä ja kurvasimme samoin tein etsimään oikeaa vuokra-autotiskiä. Saimme avaimet ja pääsimme jännittämään mahtuisiko kaikkien tavarat vuokra-autoon. Onnistuimme sullomaan tavaramme auton takakonttiin ja lähdimme ajamaan kohti suunniteltua lounaspysähdystä.

Lounaan, lisäajon, kauppapysähdyksen ja aikaisen päivällisen jälkeen olimme vihdoin valmiita suuntaamaan auton keulan kohti viimeistä pätkää kohti Aittajärven parkkipaikkaa. Tien kunnosta ei ollut tietoa, mutta ajellessamme totesimme tiellä olleen hiljattain kunnostustöitä ja tie oli oikein erinomainen. Sen verran verkkaisesti oli päivä sujunut, että päätimme pystyttää teltat siksi yöksi Aittajärvelle ja lähteä vasta seuraavana aamuna liikenteeseen. Päätös osoittautui hyväksi, koska aika pian Aittajärvelle pääsyn jälkeen alkoikin sadella ja iltaa pääsikin viettämään loppujen lopuksi yksin telttaansa.

Aittajärvi

Aamulla olikin sitten viimeiset päätökset, mitä vielä jää autoon odottamaan paluuta. Vähän tyhmästi, päätin jättää kameran kuitenkin matkasta, toisihan se puolisen kiloa lisäpainoa. Painon säästö ei ehkä kuitenkaan ollut sen arvoista, koska totesin myöhemmin kotona puhelimella otettujen kuvien olevan surkeita (niitä nyt kuitenkin kuvituksena). Lopulta olimme valmiita lähtemään reissuun. Päivän etappi oli mietitty jo etukäteen ja aloitimme tietysti virkistävällä joen ylityksellä. Sauvoista todella oli apua ja ensimmäinen oikea kahlaus meni hyvin. Vettä oli syvimmillään suurinpiirtein polveen saakka ja virta kohtuu vuolas, mitään ongelmaa ei kuitenkaan ilmennyt vaan koko nelikko päästiin joen yli niin että heilahti.

Päivän ensimmäisellä pätkällä päästiinkiin jo nauttimaan lapintiaisista. Olipa veikeitä tyyppejä. Hyvä tovi meni käppäillessä ensimmäiselle sovitulle pidemmälle taukopaikalle. Kipaistiin lounaalle poroaidan jälkeen hieman rinteeseen, josta löytyi sopivasti istumapaikkoja. Tunti siinä lounaspuuhissa taisikin vierähtää, mutta ei pidetty mitään kiirettä. Lounaan jälkeen olikin aika suunnata ensimmäiseen kunnon ylämäkeen. Nousu oli rankka, mutta onneksi maisemien katselun varjolla pystyi pysähtelemään hetkeksi puhaltamaan. Maisemat alkoivatkin pian avautua samalla kun puut vähenivät.

Puut vähenee pikkuhiljaa

Tunnelmallinen pikku lampare
 

Hyvää polkua saatiin tallustella joskin tuntui, ettei Kuotmuttipään huippu tullut ikinä. Kyllä lopulta saavutettiin huippukin. Hieman pisti naurattamaan, kun ensin paistoi aurinko ja sitten seuraavassa hetkessä satoikin rakeita ja vähän luntakin. Siinä sitten taaperrettiin kohti Kaarnepäätä, jonne vaikutti olevan lyhyempi matka. Huipulla tuuli aivan älyttömästi. Kauaa ei viitsitty huipputöppäreellä ihmetellä, kun lähdettiin jatkamaan voimakkaassa sivutuulessa alemmas. Alas Sarvijoelle vievää polkua ei meinannut millään tulla vastaan ja meinasi uskokin loppua jo siinä. Vihdoin kun polulle päästiin pidettiin ihan ensiksi taukoa ennen kuin jatkettiin viimeinen pätkä. Sarvijoen tuvan ympärillä olikin parhaat telttapaikat varattu ja telttojahan oli riittämiin. Hyvin löydettiin silti meidän kolmelle asumukselle paikat.

Ruskan alkua jo

Muhkeita pilviä


Maisemaa Seisomakivenselkää päin

Illan mittaan yritettiin käydä kuikuilemassa ylityspaikkaa seuraavalle aamupäivälle sekä käytiin lämmitetyssä autiotuvassa fiilistelemässä hetken autuasta lämpöä. Iltaa istuttiin jonkin aikaa hieman huonosti palavan nuotion äärellä, mutta kylmä alkoi hiipiä ja pimeäkin painaa joten hipsittiin kukin telttoihimme.

Ylityspaikkaa arpomassa