30. marraskuuta 2017

Suomenlinna lokakuisena perjantaina

Lokakuu, ei ehkä perinteisin kuukausi vierailla Suomenlinnassa. Tällä kertaa matkan järjesti työpaikan virkistystoimikunta. Matkaan lähdettiin suoraan työpaikalta ensin junalla ja sitten pienen odottelun jälkeen normaalilla reittiliikennelautalla. Lautalla oli säästä huolimatta jonkin verran turisteja. Perjantai olikin aika hyytävän kylmä, joten olin varmuuden vuoksi kaivanut komerosta esiin kunnon talvitakin, jossa olisi selvinnyt pakkasesta vähän toisellekymmenelle asteelle saakka. Harmikseni en ollut muistanut ajatella housuosaston välikerrosta, joten varustukseni oli hieman toispuoleinen.



Asuukohan täällä hobitteja?

Perille päästyä viiden aikaan oli vielä jokseenkin valoisaa, tai niin valoisaa kuin se lokakuun harmaassa säässä voi olla. Aloitimme opastetulla kierroksella, jolla opas kertoi meille vähän Suomenlinnan historiasta. Erityisesti osassa oli alkupään historia ja painopisteeseen pääsi myös Suomenlinnan oluthistoria siinä samalla rakennustöiden osalta. Kiersimme hämärtyvässä illassa kuunnellen, niin saarien oluthistoriaa, niiden rakentamisvaiheista sekä linnoitustyypistä. Vierailimme pumppuhuoneessa, jonne harvemmin on pääsyä ja samoin kuivatelakalla, jossa normaalista poiketen olikin vettä ja talvelle tyypillisesti puisia purjeveneitä.



Kuivatelakka kuivana, ilman venhoja


Olin jo aamulla harmitellut sitä kuinka olin unohtanut kamerani kotiin. Lunta toki Suomenlinnassa ei juurikaan ollut, mutta muutamia kuvia olisin mielelläni silti ottanut. Kiersimme hieman toista tuntia ja kuuntelimme oppaan tarinoita. Lopulta porukassa alkoi olla niin kylmettyneitä naamoja, että oli pakko palata takaisin satamaan kirkon majakan johdattamina. Iltamme ei toki loppunut siihen vaan pääsimme vielä viinin- ja oluenmaisteluun kukin valintansa mukaan. Itse valitsin oluet. Oluiden maistelun yhteydessä toinen opas kertoi meille Suomenlinnan panimon perustamisesta ja historiasta.



Yksi lempirakennuksistani Suomenlinnassa


Lopuksi pääsimme vielä ruokailemaankin. Ruoka oli maittavaa ja erikoisruokavaliot oli huomioitu hyvin. Rantautuessamme takaisin mantereen puolelle ja kävellessämme takaisin rautatieaseman seutuville kontrasti oli aika suuri. Suomenlinna oli ollut mukavan hiljainen, rauhallinen sekä hämärähkö, jopa idyllinenkin. En ole koskaan vieraillut Suomenlinnassa talvella, mutta pieni idea jäi tämän retken osalta itämään.

Tästä tuli hieman erilainen hetki luonnossa ehkä hieman urbaanimmassa sellaisessa, mutta lasketaan mukaan nyt silti. Osa 67/100 siis. Koska kamera ei tosiaan ollut sattunut mukaan ja puhelimien (omieni) kameroilla ei kannata edes yrittää kuvata, kokosin muutaman kesäisemmän otoksen vuosien varrelta Suomenlinnasta. Ehkä joku tunnistaa joitan paikkoja uusimmasta Tuntemattomasta sotilaastakin.

21. marraskuuta 2017

Uudet nurkat

Muutimme elokuun loppupuolella pari viikonloppua uuteen asuntoon. Sen jälkeen ei oikein olekaan paljoa ollut aikaa ulkoilla oikeen missään muodossaan pidempiä muualle suuntautuneita reissuja lukuunottamatta. Täällä on tullut ehkä kolme pidempää tutustumiskävelyä tehtyä. Vielä on vähän hukassa mistä löytyisi hyvä vakiolenkki. Ilman puhelintakaan tuonne ei oikein uskalla lähteä seikkailemaan, kun eihän sitä varmaan osaisi edes takaisin sen verran tuntematonta seutua tämä on.




Ympäristönä tämä vaikuttaa oikein mukavalta pientaloalueelta ja noita 'takapihahiekkateitäkin' täältä löytyy ihan hyvin. Silti on vielä ikävä vanhoja tuttuja turvallisia iltalenkkimaastoja. Ehkä osansa nihkeään suhtautumiseeni tuo sekin, että täällä ei voi vaan mennä johonkin metsäänpäin vaan ensin pitää ylittää oikeasti kohtuu vilkasliikenteisiä teitä.

Todella sympaattinen norsu, joka oli aidan sisäpuolella. Eipä kai se pakoon lähtisi.


Tietysti tämä pimeä (ja sateinen) aikakaan ei ole parasta tutustumista ajatellen. Ehkä sitten keväämmällä, jos silloin ei tarvitsisi enää niin paljoa keskittyä itse taloonkaan, ehtisi paremmin seikkailuille lähimaastoon. Positiivisena puolena sijainnissa voisi pitää sitä, että lyhimmillään Helsigin keskuspuistoon on alle kilometri matkaa ja Paloheinän huipullekin vähän reilu kilometri. Sekä tietysti täytyy mainita, että löytämättömiä geokätköjä on lähistöllä vielä jonkun verran.

Etana on hieman kärsineen näköinen
Muutamat kuvat vielä oheen lähipolkuseikkailuilta syksyltä.



Lisätään tästä vielä kolme hetkeä luonnossa 66/100 olisi lukema tämän jälkeen.

17. marraskuuta 2017

Pala kesää syksyssä

Syys-lokakuun vaihteessa tein lyhyen reissun Italiaan. Tai oikeastaan pääsin sinne yhdessä työtovereideni kanssa. Suurin osa reissusta meni erilaisilla tehdaskierroksilla sekä illallisilla.







Yhtenä iltana pääsimme illastamaan viinitilalle Padovan lähelle. Olimme niin myöhään liikenteessä, että kaihoisasti katselin bussin ikkunasta laskeutuvaa aurinkoa. Perille päästyämme olikin sitten aikalailla hämärää, joten itse tiluksista en saanut kuvia otettua. Pihasta sen sijaan sain hyvinkin tunnelmallisen kuvan ja kaupungin valotkin näkyivät kukkulalta kaukana.

Viinitilan pihalla tunnelma oli kuin elokuvasta, oli hämärää mutta kaikkialta ympäriltä kuului erilaista siritystä. Mahdollisesti kaskaita ja hepokatteja, ehkäpä vielä jotain muutakin, mutta en osannut määrittää, nautin vain tunnelmasta.



Viimeisenä päivänä oli vapaata ja sen sai viettää missä lystäsi. En viitsinyt lähteä Venetsiaan asti vaan jäin pyörimään Padovan kaupungille. Kävin kuljeskelemassa ja kuvailemassa tunnelmallisia katuja. Kävin myös St. Antonion basilikassa. Olipahan kyllä upea sisältä! Muutaman kuvankin sain huomaamatta napattua, vaikkei siellä kuvia olisi ilmeisesti saanutkaan ottaa (hupsista). Kauemminkin olisi voinut kiertää ja ihailla maalauksia sekä patsaita, nyt kävin vain aika nopealla ympäri ja ulos kierroksella sen verran oli ihmisiä sisällä ja taisipa jokin tilaisuuskin olla meneillään.






Jännä yhdistelmä eläinradan merkkejä sekä kaikki 24 tuntia yhdessä taulussa erikseen







Kävin vielä kuikuilemassa kaihoisasti kasvitieteellistä puutarhaa, mutta se olisi maksanut 10 euroa sekä vaatinut vielä lisää kävelemistä. Jalkani huusivat jo armoa koko aamupäivän ja alkuiltapäivän kävelyjen jäljiltä, joten totesin parhaammaksi vain käppäillä takaisin hotellille. Kasvitieteellisen läheisellä kanaalilla jäin tuijottelemaan kaloja kunnes yht'äkkiä näin kalojen keskellä myös aika suuren kilpikonnan.

Yht'äkkiä kilpikonna!




Koko matkan ajan sain nauttia siitä kesästä, jota Suomessa tuskin olikaan. Tai jonka lämmin osio taisi mennä minulta loppujen lopuksi ohi joko toimistossa istuen tai muuttoviikonloppuina. Lämpöä oli parisenkymmentä astetta ja aurinko paistoi. Kotona huomasin jopa vähän ruskettuneeni. Oli kyllä oiva neljän päivän irtiotto hektisistä töistä, vaikka töihin tämäkin virkistysreissu liittyi.

15. marraskuuta 2017

Elämäni pihabongarina


Mietin tämän kirjoittamista jo keväällä eräänä viikonloppuna toisaalla asuessani, kun havainnoin kahden päivän aikana varmaan kolmisenkymmentä lintulajia pihapiirissä. Männä viikonloppuna tämä putkahti esille uudelleen katsellessani uudessa kodissamme pihalle.



Edellisessä kodissani, jossa ehdin asua kuutisen vuotta keittiön ikkuna antoi kohtuu rehevälle ja suojaiselle sisäpihalle. Rivitalojemme takana oli myös puistikko, joka edesauttoi linturunsautta. Ehdin niiden vuosien aikana tuijotella useamman tovin keittiön ikkunasta ulos lintuja. Parhaimmat havainnot olivat ehkä urpiaiset, nokkavarpunen ja varpushaukka, joka taisi napata tintin ruokinnaltamme. Voin kovin paljoa valehtelematta sanoa havainneeni keittiön ikkunasta ja pihapiirissäni noin 70 lintulajia. Se on aika paljon, kuitenkin reilun kymmenen kilometrin päässä pääkaupunkimme keskustasta.


Muutamana talvena meillä oli ruokinta ennen kuin rotat ilmestyivät pihapiiriimme. Normaalisti ruokinnalla kävi vain tinttejä (tali-, kuusi- ja sinitiaisia), mustarastaita, yritteliäs harakka, pikkuvarpusia sekä silloin tällöin käpytikka. Eräänä keväänä, kun lunta oli ollut paljon, paljastui lumen alta laaja metsähiiren tunneliverkosto, jonne oli jemmattuna auringonkukansiemeniä sinne tänne. Samana keväänä yhytimme muutamaankin kertaan metsäjänikset murkinoimassa maahan pudonneilla siemenillä. Jokusen kerran ruokinnalle eksyi myös viherpeippoja sekä punatulkkuja. Ei kovin kummoinen talvilintusaldo, mutta jotain kuitenkin.


Tämmöisiä roistoja kanssa.

Nyt uudessa kodissamme keittiön toinen ikkuna antaa jälleen mukavan suojaiselle pihapläntille. Viikonloppuna seurasin kuinka sateesta huolimatta laaja pikkuvarpusten joukkio etsi sulassa sovussa tali- ja sinitiaisten kanssa ruokaa pihalta. Muutama mustarastaskin pyörii nurkissa samoin kuin harakoita ja variksia. Pihatalkoiden yhteydessä näin ilokseni närhen naapuritalon pihatiellä.

Ruuhkaa tarjoilulla


Tänä talvena taidamme jälleen laittaa ruokinnan. Tällä kertaa omalle pihallemme. Luumupuihin saakin näppärästi kiinnitettyä ties minkälaista ruokintasysteemiä. Talvi näyttää siis mitä lajeja tässä uudessa ympäristössämme onkaan. Toivoisin, että vuosien myötä päästäisiin samanmoisiin lukemiin kuin edellisessä kodissani. Satakieltä tuskin täällä kesällä kuulee ja käkeäkin varmaan saa kuulostella turhaan. En usko, että lähistöllä myöskään on tarpeeksi korkeaa rakennusta tervapääskyille, mutta ehkäpä täällä törmää johonkin muuhun?

Tämä tyyppi löytyi Bengtskärin pihasta

Tällaista ajatustenvirtaa tällä kertaa.

12. marraskuuta 2017

Peikkometsän poluilla sekä jättiläisten padoilla (62-63/100)

Lokakuun ainoaksi kunnolliseksi metsäretkeksi jäänyt reissu suuntautui jälleen uusiin maisemiin. Lähdimme ystäväjoukkion kanssa tutustumaan Västerbyn ulkoilualueeseen Raaseporissa. Retkeen lähdettiin kauniin aurinkoisena lokakuun puolivälin sunnuntaina.

Hieman oltiin aiottua myöhemmin sovitulla lähtöparkkiksella. Hetken reittitaulua konsultoitua, päätettiin käydä kiertämässä Peikkometsän kierros, josta matkaa tulisi sopivasti parkkipaikalta tallustelun kanssa reilu seitsemän kilometriä. Pääasiana ei oikeastaan ollut matka vaan metsä ja tietysti se tärkein evästely.

Pistettiin reput selkään ja lähdettiin talsimaan. Muutaman sadan metrin jälkeen totesin unohtaneeni kamerani auton katolle. Eikun takaisin sitä hakemaan. Palatessa ystävieni luokse onnistuin matkalla tipauttamaan kamerani kovetetulle soratielle, sillä seurauksella, että ulkona ollut objektiivi vääntyi todella pahannäköisesti. Zoomi siis ainakin oli mennyttä. Totesin että onneksi kuvia sentään pystyi ottamaan. Myöhemmin kotona tosin totesin kuvista tulleen aika jänniä.




Yksi tovereistani oli varautunut pienen ämpärin kanssa, jos vaikka sieniä löytyisi. Loppujen lopuksi niitä taisi kertyä kolmisen litraa koko reissun aikana. Metsässä oli kohtuullisen märkää paikkapaikoin jopa vetistä. Olin onnellinen, etten ollut laittanut mitään lenkkareita jalkaani.







Kuvattavaa riitti ja matka eteni rattoisasti. Yksi aivan satumaisen hieno taukopaikka löytyi ennen laavua ja meinasimmekin sille jäädä evästämään, mutta totesimme laavulle olevan vain pieni matka lisää, joten jatkoimme sinne. Jatkaminen kyllä kannatti. Laavu ei kyllä sillä erää houkutellut eikä kyllä puitakaan olisi nuotioon ollut, sillä puuvaja kaikui tyhjyyttään. Vallattiin sitten pöytä penkkiryhmä aivan rannan tuntumasta ja nautittiin harvinaisesta valoilmiöstä. Evästeltiin ja jutusteltiin hyvän aikaa, yksi tovereista valmisti ihan oikean ateriankin ja lopuksi vielä mutakakkumuffineita trangialla, aika luksusta.



Pitkäksi venähtäneen evästelyn jälkeen lähdimme hipsistelemään takaisinpäin. Metsässä tuli vastaan mukavaa kalliosta metsää, hieman soisempaa ja paljon sieniä. Yhdellä suo-osuudella olikin hieman märempää. Pitkospuut lilluttelivat jossain siellä pinnan alla. Itselläni vedenpitävät vaelluskengät tulivat viimeistään tässä tarpeeseen. Yksi toveri joutui improvisoimaan ja ottamaan kengät ja sukat pois jalasta ja kahlaamaan tämän lampiosuudeksi muuttuneen pätkän. Pahimmillaan vettä oli aika lähelle vaelluskengän varren yläosaa, joten yhdessä kohtaa sai hissutella, ettei tekisi aaltoja, jotka olisivat päätyneet kenkiin sisälle.


Pahimmassa kohdassa vettä oli reippaasti nilkkaan saakka.





Jonkun ajan kuluttua olimmekin jo kertaallen ohittamamme lammen rannalla. Päätimme käydä vielä vähän istahtamassa ennen viimeistä pätkää. Tunnelma lammella oli varsin erilainen kuin tullessa.

Lampi mennessä

Lampi tullessa

Vinkeitä pilvimuodostelmia

Takaisin autoille päästyä olimme sitä mieltä, että olisi kiva vielä käydä katsastamassa läheisiä hiidenkirnuja vaikka hämärä alkoikin uhkaavasti lähestyä. Siispä pakkauduimme yhteen autoon ja lähdimme suunnistamaan oikeaan paikkaan. Eihän se sitten mennyt niin kuin siinä S:llä alkavassa ohjelmassa. Otettiin yksi tie liian aikaisin ja päädyttiin varmaan jonkun maille ihmettelemään, että kai täällä nyt joku opastus olisi. Pienen harharetken ja useiden sienien jälkeen jatkettiin vielä vähän eteenpäin ja kokeiltiin seuraavaa lupaavanoloista tienpätkää. Se sitten osoittautui oikeaksi, löytyi ihan parkkipaikka ja niitä kaivattuja kylttejä.

Hiljalleen laskeutuvassa hämärässä taivasteltiin, kuinka pitkä matka 500 metriä voikaan olla. Lopulta tupsahdettiin hiidenkirnujen luokse, jotka sitten olivatkin oikein näkemisen arvoiset. Kirnut olivat aivan piripintaan täynnä vettä. Saatiin silti mittailtua syvyyksiä ja ihasteltua muutamia kovin pyöreitä kirnuja. Todettiin, että kyllä kannatti tulla.



Onpas se pyöreä!

Erikokoisia ja -muotoisia kirnuja

Kalliossa oli lisäksi hienoja 'suonia'

Kovin kauaa emme paikalla haahuilleet vaan lähdimme takaisin autollepäin. Kaksi muuta menivät edeltä, minä jäin vielä kolmatta odottelemaan ja kuvailemaan hämärää metsää. Ehkä päivän sykähdyttävin hetki oli, kun sopivaa kuvakulmaa hakiessani ja lintuja kuunnellessani huomasin kuinka aivan muutaman metrin päähän pieneen kuuseen lehahti puukiipijä. Seurasin sen edesottamuksia hetken verran itsekseni hymyillen. Aina silloin tällöin kannattaa olla aistit avoinna. Kovin kohkatessa tuskin moista pääsisi sattumaan.



Matkalla takaisin kotiinpäin nähtiin vielä lauma peuroja tai hirviä (näyttivät enemmän hirviltä) hämärässä pellolla. Mukava päätös kiireettömälle viikonloppuretkelle.

Tästä kaksi kohtaa 100 hetkeä luonnossa haasteeseeni.