21. kesäkuuta 2018

Talvi yllätti retkeilijät Ennallistajan polulla

Kevään Kolin reissulta jäi vielä yksi juttu odottamaan kirjoittamistaan. Tässä siitä sitten kertomusta.

Yhtenä päivänä olin päättänyt, että kävisimme jonkun niin sanotusti kunnon lenkin samoilemassa Kolin maisemissa. Jossain missä emme ennen olisi käyneet ja missä todellakin pitäisi kävellä. Päädyin valitsemaan helpohkon ja lyhyehkön reitin Ennallistajan polun. Ajelimme ikuisuudelta tuntuvan ajan Pielisen rantatietä kohti Pirunkirkon parkkipaikkaa. Yritimme parhaamme mukaan väistellä sammakoita, joita joissain kohdin oli kasakaupalla keskellä tietä.

Parkkipaikalla iski epäilys uskaltaisiko meidän varustuksella sittenkään lähteä metsään. Parkkipaikan kohdalta alkavalla osuudella nimittäin näytti lunta olevan vähän liiankin kanssa. Puoliso sitten teki päätöksen minun puolestani ja lähdettiin kiertämään Ennallistajan polkua myötäpäivään ja selätettiin siis kierroksen tylsin osuus eli hiekkatiekävely heti alkuun.

Tästä se taas lähtee


Taaperrettiin hiljaista tietä eteenpäin ja ihasteltiin pelkästään metsän äänimaailmaa. Ei yhtään liikenteen huminaa missään, eikä moottoriveneitä Pielisellä. Aurinkokin helli, mutta liian kuuma ei tullut. Aivan ensiksi tulikin vastaan aikamoinen mäki, jossa meillä taisi viime kerralla täällä käydessä olla vähän vaikeuksia kitkarenkaiden ja liian lumen kanssa. Hyvän aikaa tallusteltua alettiin jo epäilemään, että oltiin menty ohi kohdasta, jossa polku poikkeaa takaisin metsän puolelle. Tarkasteltiin karttaa ja tultiin siihen tulokseen, että vähän on vielä edettävä. Lopulta saavuimmekin Ala-Murhin autiotilan idylliseen pihapiiriin. Autiotilan rakennus oli mitä suloisin mansardikattoinen hyvin harmaantunut tupa. Ihmettelimme hetken aikaa mihin tästä pitäisi jatkaa, kävimme kurkistamassa porstuaan ja minä yritin epätoivoisesti kuvata, myöhemmin näsiäksi paljastunutta, kukkaa. Puron solinaa seuraten lähdimme jatkamaan aurinkoiselta pihamaalta reittimerkkien opastamina eteenpäin. Polku oli vielä paikoitellen hyvinkin märkä, johtuen sulamisvesistä, jotka lirisivät iloisesti polkua pitkin alas. Pysähdyimme kuuntelemaan varoittelevaa laulurastasta ja punatulkkujen vihellystä.



Up and onward
Ylöspäin kiipeävillä rappusilla oli vielä siellä täällä lumilaikkuja, joita väistellen matka eteni. Kun nousu viimein loppui olimmekin Ylä-Murhin hienolla avaralla pihamaalla. Ahomaisemassa aurinko paisteli jopa lämpimästi. Pidimme reputtoman tauon ja pohdimme jäisimmekö siihen keittelemään lounasta. Toinen osapuoli halusi kuitenkin jatkaa vielä pienen matkaa Pitkälammen tulipaikalle. Laskeuduimme aika haastavan pätkän Pitkälammen pohjukkaan, jossa kuuntelimme tovin sammakoiden kurnutusta. Yritimme myös nähdä niitä, mutta emme olleet onnekkaita siinä määrin. Lammen pohjukan kohdalta menivät pitkokset toiselle puolelle. Kuvatahan niitä piti, lammen se pääty olikin sitten soinen niiltä kohdin, joissa vettä ei enää ollut tarpeeksi, ja kuinka kirkasta vesi olikaan.





Ja puutahan riittää

Näiden kivikasojen funktio ei selvinnyt, kyltti oli kaatunut nenilleen
Lammen toisella puolella olikin sitten aivan eri tunnelma. Metsä oli vanhaa korpikuusikkoa ja aluskasvillisuutta ei juurikaan ollut, muutama pienehkö lehtipuu sinnitteli aukkopaikoilla. Tulipaikalle, jossa pidimme lounastaukoa ei aurinko paistanut ja yllätykseksi pieniä vertaimeviä ystäväisiä oli koko joukko. Tultahan emme olisi mihinkään tarvinneet, mutta ajattelimme tehdä muutaman puun pikkunuotion, joka vähän savuttaisi auttaen itikkaongelmaan ja jolla voisi poltella myös puoliksi palaneet halot pois. Keittelimme trangialla ihan perinteisesti pussipastaa lisäkinkulla. Saimme seuraksi varmaankin Joensuusta olleen vanhemman pariskunnan. Olivat tulleet eri reittiä kuin me, jostain muutaman kilometrin päästä. Kuulemma kävivät joka kevät saman lenkin, aika hauskaa. Rupattelimme siinä sitten niitä näitä tovin. Heille kelpasi meidän hyttysenkarkotusnuotio, joten eipä tullut sitten kuitenkaan niin sanotusti turhaan polteltua. Keittelimme pannukahvitkin vielä siinä, kun ei onneksi liian kylmä päässyt tulemaan.




Onneksi tulipaikan viereiset asukkaat eivät olleet kovin aktiivisia
Virkistyneenä lähdimme jatkamaan matkaa ja aurinkokin, joka oli ollut hetken verran pilvessä näyttäytyi taas. Aivan ensiksi poikkesimme polulta ihastelemaan aivan valtavankokoista pahkaa. Taisi olla reitin kuvatuin nähtävyys, sen verran oli muitakin polulta poikennut. Pian polkui alkoikin nousta ylemmäs, aurinko porotti ja kuusikko vaihtui kuivaksi mäntymetsäksi. Mäntymetsä tuoksui huumaavasti, niin kuin vain lämpimänä kesäpäivänä voi. Hetken tallustelun jälkeen maisematkin alkoivat avautua ja alhaalla siinsi Herajärvi. Monta kertaa oli pakko poiketa kuvaamaan maisemia, niin mukavalta vaaramaisemat näyttivät. Matka jatkui hyvän aikaa vaaran päällä ja lopulta tulimme kyltin kohdalle, joka kertoi vaaran olevan Jauholanvaara.





Tässä olisi ollut täydellinen kahvittelupaikka!


Kyltin kohdalta alkoikin laskeutuminen ensin loivasti sitten jo vähän jyrkemmissä pätkissä. Tuumasinkin, että on hyvä kun on ollut niin kuivaa, en olisi halunnut jyrkkää kivistä rinnettä kosteana laskeutuakaan. Pian sukelsimme jo takaisin parkkipaikalle johtavalle polulle, reittimerkintä näytti matkaa olevan vielä 1,4 kilometriä. Aika pian kohtasimmekin pienehköjä ongelmia. Lunta oli vielä aika reilusti, mutta ei siinä vielä mitään. Seuraavana olivatkin sitten pitkospuut vuolaana virtaavan leveän puron yli. Pitkospuillapa olikin aikamoinen kerros vielä lunta. Saatiin taiteiltua kuitenkin pitkospuiden yli humpsahtamatta puroon. Sitten olikin vuorossa jyrkähkö nousu jossa polulla vastaan lirisi toinen puronen, varmaankin vielä sulamisvesiä. Ylös päästyä ilmeni kolmaskin ongelma, tulimme alueelle, jossa oli aika paljon puita kaatunut ja taas latvoja tippunut. Niitä sitten yritimme parhaamme mukaan väistellä milloin mistäkin suunnasta. Aikamoista rymyämistä se silti oli ja tätä vieläpä jatkui aika pitkän matkaa. Kun lopulta saavuimme metsän reunaan pitämään hengitys- ja juomataukoa huomasimme kirveen kadonneen. Pakkohan sitä oli lähteä noutamaan, onneksi se sentään löytyi siitä ryteiköstä, josta viimeiseksi olimme tulleet lävitse.


Siitä vaan ylitse. Tällä puolen oli pahimmillaan pohkeeseen asti lunta.

Tässä piti olla polku, vaikutti enemmän pienenpieneltä purolta


Hakkuualueelta polku alkoi laskeutua alaspäin viimeiselle etapille. Ensimmäisenä rakenteena vastaan tuli portaat, joista yksi askelma oli tipahtanut ilmeiseti hieman lahottuaan. Itse askelsin portaiden vieressä tämän rikkinäisen kohdan ohitse kunnes tulin parempikuntoisempien askelmien kohdalle, jossa luikahdin jatkamaan matkaani portaissa. Loppumatkan taiteilimmekin pitkälti jälleen lumisilla pitkospuilla ja muutamaan kertaan oli läheltä piti tilanteita, kun lumi lähtikin paakkuna luistamaan jalan alla. Matka kyllä kulki oikein kivannäköisen lehtometsän halki ja pitkoksen ylittivät vähän väliä puronuoman. Muutamat linnut lauloivat kevätlaulujaan täysin rinnoin. Tälle alkumatkalle täytynee vielä joskus palata, koska haluaisin nähdä tuon lehto-osuuden puut lehdessä ja muutenkin kevään vehreydessä.


Koko reitillähän oli näitä tauluja, joissa kerrottiin erilaisista
metsän ennallistamismenetelmistä


Viimeisen etapin osalta reitti oli pitkälti tällaista.

Vihdoin onneksi oli enää viimeinen lumiosuus ja olimme autolla. Jätimme reput sinne, otimme otsalamput mukaan ja suuntasimme vielä toiselle suunnalle seikkailemaan. Meitä veti puoleensa Pirunkirkko, jota odotimme aika innoissamme. Matka luolalle olikin lyhyt. Sitten vain muutamaan koloon kurkkaus, että oikea sisäänmenoreitti löytyi. Suuaukko olikin aika kapea, mutta sisään luolaan päästessä olot olivat aika mukavat. Hieman vaati taiteilua, että minä lyhykoipisena pääsin etenemään ja viimeisessä kohdassa olevilla laudoilla oli vielä terveisiä talvelta eli aikamoinen jääkohta, jonka sai ylittää askel äärimilleen ja varovaisesti. Hetken aikaa ihmeteltyämme palasimme tyytyväisinä autolle. Tämä olikin ihan tarpeeksi seikkailua tälle päivälle. Palailimme takaisin Kolin rantatietä ja pysähdyimme yhdelle (kätkölle) vielä Alamajan kohdilla.


Sinne vaan..

Luolassa odottikin yksisilmäinen hirvitys





Ja takaisin valoon

13. kesäkuuta 2018

Kevään pakollinen: linturetki rannikolle

Huhtikuun puolella ystäväni ehdotti ennen illanviettoa lintuilua. Minähän otan miltein aina tällaiset tarjoukset lähes riemusta pomppien vastaan, yksin kun tulee niin huonosti lähdettyä mihinkään. Lopulta meitä lähti matkaan kolme. Toivoin, että voitaisiin mennä rannikolle, kun edellisellä Porkkalan retkelläni olin ollut niin laiska, enkä jaksanutkaan kantaa kaukoputkea rantaan saakka, joten suurin osa vesillä kelluvista linnuista jäi arvoituksen asteelle.
Paikaksi valikoitui tuttuakin tutumpi ja Lohjalta helposti saavutettavissa oleva Kopparnäs. Matka-aika on noin puolisen tuntia aika idyllisen Siuntion maaseudun läpi Inkoon puolelle. Tutulla aivan Siuntiontien varressa olevalla lammella oli jo kovin tutuksi käynyt laulujoutsen pariskunta. Ajeltiin Berguddenille, koska siitä on helppo kulkea rantaan keskittymään olennaiseen, eli lintuihin. Hyvän aikaa tiirailtiin ympärille ja vaikka ensisilmäyksellä näytti siltä, että laineilla liplatteli vain pelkkiä haahkoja sekä alleja, alkoi muitakin lajeja pikkuhiljaa löytyä.



Kuikkia oli pieni parvi, yllättäen jälleen mustakurkku-uikkujakin oli jokunen sekä aina ilahduttavat meriharakat piristivät kivasti. Tiiramaisesti lentävä, mutta perustiiraksi aivan liian iso tyyppi todettiin rääkäisyn perusteella yksimielisesti räyskäksi. Lopulta muutaman siirtymän jälkeen listalla alkoi olla jo parisenkymmentä lintua.

Esteettömät näkymät


Takaisin tullessa kävimme vielä Siuntion kylpylän pihapiirissä sijaitsevalla Tjusträsketin tornilla. Siellä sijaitsee ehkä kaunein lintutorni, jonka koskaan olen nähnyt. Siitä saa aina mukavia kuvia ja niitähän on pakko aina ottaa pari tai kymmenen. Kävellessä paikoitusalueelta tornille, ehdittiin havaita varmaan kymmenkunta lajia, kun ruohikolla laidunsi niin räkätti kuin laulurastaita sekä kottaraisia. Läheisessä pusikossa mekkalaa pitivät puolestaan tiklit ja peippo. Torniin kiivetessä ensin vaikutti siltä, että järvi olisi ollut aivan tyhjä. Kuitenkin päivän saldolista täydentyi lopulta taveilla, isokoskeloilla, tukkasotkilla ja vielä uiveloillakin. Kaulushaikarakin puhalteli pulloonsa jossain ruovikon uumenissa.


Yksi 'kotitorneista'

En tiedä mitä 'isäs oli..' Nyt vasta huomasin

Mukavan ja kiireettömän, mutta tuulisen linturetken päätteeksi olikin hyvä siirtyä sisätiloihin viettämään iltaa.

3. kesäkuuta 2018

Kevättä Kurjenrahkan kansallispuistossa

Toukokuun ensimmäisenä perjantaina koitti vihdoin jälleen se odotettu hetki, kun pakkasin rinkkani autoon ja karautin muutamat ystävät kotoaan kyytiin. Matka Helsingistä Lohjalle meinasi stopata aivan alkuunsa, kun kehä kolmosen ulkopuolella saatiin jonotella jonkunkin aikaa. Siellä oli tapahtunut jokin onnettomuus, joka sulki moottoritien toisen kaistan aivan kokonaan.

Onnettomuuspaikalta eteenpäin saatiinkin sitten ajella aika rauhassa ja hyvää vauhtia. Matka-aika tosin venähti syystä tai toisesta aika pitkäksi ja perillä Vajosuon parkkipaikalla oltiin joskus kahdeksan aikaan. Käytiin ensin kiertämässä koko kolmen kilometrin Vajosuon kierros tiedustelumielessä. Märkää oli ja olisi kannattanut laittaa saappaat jalkaan heti alkuunsa. Vaikka yritti hyppelehtiä kuivahkolta mättäältä toiselle oli pian kengässä vettä. Ihastelin korpimetsää ja kuuntelin punarintojen, rastaiden ja muiden laulua.

Tästä se lähtee.



En tiedä mikä vika tässä sitten on ollut.

Uusien opasteiden vaihto käynnissä. Parkkipaikalla oli opastetaulun takana näitä uusia pinossa enemmänkin.

Tarkoituksena oli alunperin yöpyä Vajosuon laavun läheisyydessä. Laavun läheisyydessä vain ei tuntunut olevan kovin hyviä kuivahkoja telttapaikkoja liiaksi. Muutenkaan paikka ei sillä hetkellä aiheuttanut mitään kovin suurta ihastusta. Ehkä nyt kun puut ovat lehdessä ja kasvillisuus hieman runsaampaa, paikka voisi olla enemmän edukseen. Sinänsähän laavun on aika mukavalla paikalla suon laidalla ja muutoin siisti. Iltahämärä ei ehkä ollut paras ajankohta vierailla.

Jäitä ojassa.



Käveltiin vielä polkua eteenpäin, arvottiin hieman oikeaa suuntaa ja päädyttiin seuraamaan wc:lle osoittavaa kylttiä. Miltein samoin tein metsästä putkahtikin toinen nuotiopaikka ja keittokatos. Nuotiopaikan ympäristössä sitten olikin useampia oikein varteenotettavia telttapaikkoja ja huomattavasti kuivempaa. Päätettiin tulla sinne yöpymään. Onneksi olimme ottaneet ns yhden varateltan mukaan, niin että kaikilla oli telttapaikka yöpymistä varten.





Kun telttapaikat alustavasti oli katsottu lähdettiin jatkamaan takaisin autollepäin. Pian aloin kuuntelemaan tuttua 'orp orp kvik' -mantraa ja lähes samassa nähtiinkin ylilentävä lehtokurppa. Ensimmäinen tälle vuodelle. Jäätiin vielä odottelemaan, mitä kaksi muuta retkueemme jäsentä olivat jääneet kuuntelemaan. Pian selvisi, että jotain vihellystä oltiin ihmetelty. Kuuntelimme sitten nelistään vihellyksiä, joita ei ollut vain yksi vaan ainakin kaksi. Kuuntelimme vielä varmistukseksi pyyn lintuäänen. Aivan selvät pyyt. Hymyilytti.

Laavu oli aika suon laidassa.

Uudenkarhea keittokatoskin

Viimeinen kilometri autolle tuntui kestävän ikuisuuden. Päätettiin kerätä kamppeet ja kulkea metsäautotietä niin pitkälle kuin päästäisiin. Metsätietä pitkin pääsikin lähes tulipaikalle saakka. Ensimmäisenä sytyteltiin tulet nuotiopaikalle ja pikapikaa telttoja pystyttämään vielä kun oli sen verran valoisaa, että jotain näkikin. Nuotiolla paisteltiin iltapalaa ja tankattiin muutenkin vähän energiaa, että saisi unta.

Iltatunnelmia

Joskus puolen yön aikoihin päästiin viimein telttoihin. Yksi pieni vessaepisodi sattui, kun pari kaveria onnistui lukitsemaan itsensä huussiin sisälle. Oltiin juuri päästy telttakaverin kanssa makuupusseihin, kun puhelin soi ja hätääntyneet kaverit selitteli mitä oli tapahtunut. Ei siinä voinut kuin rauhoitella sekä kömpiä ulos ja auttamaan.

Loppu ruhtinaalliset nelisen tuntia menikin tutusti torkahdellessa ja välillä lintuja kuunnellessa. Taisin kyllä nukkuakin jokusen tunnin. Neljän aikoihin heräilin pikkuhiljaa lintujen ääniin, ainakin mustarastas ja punarinta lauloivat sekä lehtokurppa porhalsi muutamaan kertaan ohi. Telkän siipien viuhunankin taisin kuulla. Uudenkarhea joka kelin ilmatäytteinen makuualustakin tuli testattua ja todettua aikasta mukavaksi. Tavaroiden pakkaukseen menikin hieman kauemmin kuin oltiin ajateltu, mutta lopulta vähän viiden jälkeen könyttiin silti viimeisinä torniin. Aamun hektisin lintuhetki oli tainnut mennä jo ohi, mutta ehdittiin vielä ihastelemaan soivia teeriä suolla.

Näin hämärää oli vielä tornille saapuessa.





Viime vuodesta poiketen tällä kertaa tornien taistossa aamun jälkeen linnut eivät tyystin loppuneet. Ensimmäisten tuntien jälkeen loppupäivä meni aika rattoisasti muutaman linnun tuntivauhdilla. Päivän kohokohtia teeren soitimen lisäksi olivat varmasti kohtuu läheiseen kuusen latvaan kukkumaan lennähtänyt käki, sääksen ylilento ja myöhemmin samaisen ruokailu puussa sekä kapustarinnat, jotka lensivät todella mielenkiintoisesti. Minulta meni kokonaan ohi keltavästäräkki sekä pikkulepinkäinen. Kummallakin kerralla olin hieman jaloittelemassa tornin ulottumattomissa. Petolintutuuri oli harvinaisen heikkoa ja kovaa ja korkealla ohilentäneistä hanhistakaan ei ehditty saada kunnon lajimääritystä.



Tällä kertaa olin myös tajunnut miettiä ruokahuollon hieman paremmin, joten energiansaanti ei jäänyt sattuman varaan vaan oli tasaista pitkin päivää. Lopputuloksena oli 41 lajia listalla, joka paikan sijaintiin verraten on ihan mukavasti. Mukava päivä oli, eikä tälläkään kertaa satanut. Tarpeeksi oli vaatetta ja evästä ja telttayökin meni kivasti vaikka vähän lyhyeksi jäi. Takaisin autolle talsiessa sitten kuultiin melkein hetimmiten listoilta jäänyt punarinta ja vähän myöhemmin vielä itselleni kevään ensimmäinen tiltalttikin. Illalla nukkumaanmennessä päässä kukkuivat käet ja kuovit.


Ihanaa mäntykangasta!
Vajosuolle täytynee tulla toiseenkin kertaan sen verran mukava ensikosketus jäi (ja taisi jäädä ainakin yksi geokätkökin hakematta). Linnut ehkä jäävät sillä seuraavalla kerralla hieman vähemmälle. Ensi vuonna täytynee myös jälleen osallistua tornien taistoon, en tiedä missä vain sillä kertaa. Täytynee yrittää joku niin sanotusti vähän parempi paikka keksiä, jos vaikka johonkin veden äärelle jälleen. Tiedä vaikka meri houkuttaisi ensi vuonna. Kiitoksia seuralle, oli jälleen hyvä reissu!