22. maaliskuuta 2021

Koskikaraa katsomassa

On taas se aika vuodesta, kun tuntuu ettei vanhoja juttuja viitsi vielä kaivella, muttei oikein uusiakaan merkityksellisiä tai ajankohtaisia retkiä ole tullut tehtyä ja siksi blogitauko tuntuu aina venyvän kohtuuttoman pitkäksi. Ajattelin kirjoittaa siis jotain, ettei jälleen jäädä koko kevääksi uinumaan blogin suhteen. Usein myös jutun kirjoittaminen sekä julkaisu johtaa positiiviseen uusien retkien kierteeseen. Palataanpa siis helmikuun puoliväliin.

Pitkäkoski ei jäädy kunnolla edes kovina pakkastalvina
Tykkään vaan niin kauheasti tuosta aidasta

 
Luntakin oli vielä puissa

Alkuvuodesta tammi-helmikuussa on ainakin pääkaupunkiseudulla, ja muuallakin etelässä, parhaat mahdollisuudet havainnoida koskikaroja usein melko vaivattomastikin. Yksi itselleni aika takuuvarma koskikaran talvehtimispaikka sijaitsee vain muutamien kilometrien päässä kotoani Helsingin ja Vantaan rajalla kulkevalta Pitkäkosken suojelualueelta. Tähän mennessä olen karan siellä nähnyt miltein aina kun olen lähtenyt katsomaan. Tällä kertaa tosin kara oli viihtynyt tietyssä paikassa jo pidempään ja tiiraan oli kertynyt mukavasti havaintoja tasaisesti joka päivältä noin viikon ajan. Kara oli tuntunut myös viihtyvän hyvin samoilla paikoilla. Aika pitkälti tammikuun loppu sekä helmikuun alku oli mennyt odotellessa sopivan lauhaa päivää koskikararetkelle.

Niimpä sitten ystävänpäiväsunnuntaina ajelimme tutulle Pitkäkosken ulkoilumajalle parkkiin. Ihmisiä oli purevasta ja viimaisesta säästä huolimatta paljon liikkeellä, lähinnä tosin hiihtämässä. Onneksi koskialueelle pääsi myös kulkematta latujen kautta ja pienen pakkasen purevuuden tunsi avoimella kävellessä. Hieman metsään suojaan päästessä helpotti kummasti. Lunta oli niin paljon, että Vantaanjoen ylittävällä sillalla ei kaiteista kauheasti suojaa ollut. Jos olisi ollut varomaton olisi voinut humpsahtaa helposti yli laidan ja tummana virtaavaan jokeen.

Aurinko pilkahteli puiden välistä

Todistusaineistoa koskikarasta

Ei lähdetty seuraamaan virallista luontopolkua vaan lähdettiin ylävirran suuntaan metsään kulkevalle hyvin tampatulle polulle. Aurinko siivilöityi kauniisti iäkkäiden kuusien väleistä metsään ja tinttien varovainen tirskunta sekoittui kosken vaimeaan kuohuun. Polulla ei kulkenut muita vaan sai rauhassa käydä kurkistelemassa jokaisesta sopivasta välistä joelle ja pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan lintuja. Luminen talvi on tuonut jäniksille ja rusakoillekin hieman haastetta, kun lähes kaikista lumen pinnalla olevista oksista oli kuori kaluttu. Pieni matka jouduttiin siirtymään hiihtoladullakin, mutta onneksi siitä ei tullut sanomista, saattoihan tuo olla sekä suksijoille että kävelijöillekin tarkoitettu väylä tiedäppä tuota, kun ei varsinaisesti mistään sellaisesta kohdasta menty missä asian olisi voinut todeta.

Pian oltiinkin jo leveämmän sillan luona, jolle saattoi jäädä pidemmäksikin aikaa katselemaan. Ylävirtaan joki olikin jäässä, mutta alavirtaan kuohui mukavasti. Ylävirran puolella oli hauskoja jäälettusia, jotka pyörivät virrassa lähes paikoillaan, myöhemmin huomattiin niitä alempanakin. Pienen katselun jälkeen nähtiin koskikarakin, joka harvinaista kyllä lensi suoraan veteen sukeltaen miltein keskellä virtaa. Tovin jälkeen karakin siirtyi hieman helpommille vesille ja saatiin seurata sen niiailua jään reunalla. Koskikara on niitä lintuja joiden puuhia seuratessa päivä piristyy entisestään. Kovin kauaa karan touhuja ei malttanut seurata sen verran aukealla paikalla viima pääsi pureutumaan kasvoihin.

Jääkakkuja!

Päivän tavoite oli kuitenkin saavutettu, päästiin vähän ulkoilemaan upeassa talvisäässä ja nähtiin siinä sivussa koskikarakin.

26. tammikuuta 2021

Suomen itäisin piste

 

Itäpisteen vierailulle saatiin oikein seesteinen heinäkuun päivä
 
Kesäloman itäsuomen osuuden kohokohta oli loman loppupuolella. Tehtiin päiväretki Lieksasta aivan itäisimpään Suomeen Ilomantsiin ja Suomen itäisimmälle pisteelle, jonne pääsee lähes autolla. Matkan varrella oli myös oikein houkutteleva ja ikuisuuslistallani kummitteleva Koitajoen retkeilyalue. Tämä olikin vihdoin se puolisolleni lupaama makkaranpaistoretki, muuten olisi saattanut tulla narinaa kaikesta retkeilystä eikä edes yhtään makkaraa. Lisäksi pitihän meidän päästä kokeilemaan reissun alussa ostettuja uutukaisia makkaratikkujakin.

Lieksasta lähdettiin muka hyvissä ajoin, mutta huonohkokuntoinen tie vaati hieman pidemmän ajon kuin oli alunperin ajateltu. Käytiinhän siinä toki parilla geokätkölläkin matkan varrella, koska kaikenmoisia karttoja ja koordinaattiruutuja tulee täytettyä kyseisen harrastuksen osalta. Onneksi sää oli mitä upein ja teillä ei ollut ruuhkaa. Lopulta päästiin Koitajoen Polvikosken parkkipaikalle. Parkkipaikalta olikin lyhyt hilpaisu lähimmälle nuotiopaikalle, joka vain odotti meitä tyhjänä ja oli lisäksi oikein hyvällä paikallakin. Mukavana lisänä säät olivat suosineet siinä määrin, ettei heinäkuun loppupuolella ollut metsäpalovaroitusta voimassa.

Hienot heijastukset Koitajoen pinnassa


Nuotio paloi iloisesti ja savuttamatta
 
Käristeltiin rauhassa makkarat ja keiteltiin kahvitkin sekä testailtiin varmuuden varalta hyttyskarkotinta. Muutaman käyttökerran kokemuksella, oli ihan rahan arvoinen vempain. Oli hiljaista, vain läheinen koski kohisi kauempana. Aika loppuvaiheilla nuotiopaikan ohittivat kolme nuorta miestä ja he kävivät ilmeisesti parkkipaikan ja sillan kohdilla pulahtamassa viileään jokeen. Hyvänpituisen ruokatauon jälkeen lähdimme jatkamaan matkaamme Suomen itäisimmälle pisteelle, jossa rajavyöhyke on lytistetty äärimmäisen kapeaksi. Hieman ennen parkkipaikkaa oli vielä upea kota ja tulistelupaikka. Kodalla olikin muita ihmisiä ja kävin vain nopeasti kirjailemassa nimeni vieraskirjaan. Geokätkön etsintää päätettiin yrittää takaisin tullessa uudelleen.

Eipä ollut hassummat maisemat kodaltakaan


Komea kota
 
Loppumatka ajeltiinkin rajavyöhyke kummallakin puolella parkkipaikalle asti. Kuumasta kesäpäivästä huolimatta hyttyset olivat aktiivisia keskellä kirkasta päivää ja paarmojakin oli joitakin yksilöitä, onneksi sen verran vähän kuitenkin, että uskalsi autosta ulos. Parkkipaikalta rajalle olikin enää aivan lyhyt, leveä, aidattu sorastettu polku. Edelliset rajapisteen ihmettelijät tulivat vastaan matkalla, joten saatiin rauhassa ihastella pysäyttävän upeaa ilmaa, maisemaa ja hiljaisuutta. Rauhassa saatiin lisäksi etsiä paikalla ollut geokätkö ja ottaa toiseen virtuaaliseen vielä todistekuvat. Tavattiin myös komea sarvijaakko, joskin oikean kameran eikä kännykän tarkennus suostunut moiseen tarkentamaan.

Lähes rasvatyyni Virmajärvi




Joku sarvijäärä, sarvijaakoiksi nämä omassa vajaassa lajituntemuksessa menevät
 
Paluumatkalla käytiin tutkailemassa uudelleen upeaa kotaa ja tulipaikkaa. Kätkökin löytyi aika pian kun rauhassa sai koluta. Päätettiin ajella Ilomantsiin kylille, koska siellä ei ollut tullut koskaan käytyä. Muutamat geokätköt ja muistomerkit hieman hidastivat tätäkin osuutta. Käytiin syömässä paikallisessa ravitsemusliikkeessä ja sitten päätettiin vielä mennä ihmettelemään Hermannin viinitorni nimistä paikkaa. Kävikin ilmi, että vanhasta vesitornista saisi kahvia joten eikun vain hissillä ylös ihastelemaan oikein kivasti toteutettua sisutusta ja upeita maisemia. Tehtiin aloittelijavirhe eikä käyty itse viinipuodissa. Marraskuun lopulla pääsin Helsingissä ravintolassa maistelemaan Hermannin viinitilan marjaviinejä ja ensi kesänä viinipuoti on varma matkakohde.

Pienen pieni Hattuvaaran tsasouna

Hieman sotahistoriaakin matkan varrella

Hermannin viinitorni oli persoonallinen


Upeat maisemat Ilomantsinjärvelle
 
Lopulta ajeltiin iltasella osittain todella upeaa maisemareittiä takaisin Lieksaan.

20. tammikuuta 2021

Rauhaisa Repovesi tammikuun kirpakassa pakkasessa

Käytiin muutaman vuoden tauon jälkeen talvireissulla Repovedellä. Eipä jälleen marraskuun alussa tiedetty mihin nokkamme oltiin laittamassa, kun reissua varailtiin. Vielä tammikuun alussa parin viikon ennuste näytti Repovedelle sellaista mukavaa 10-15 asteen pakkasia reissun ajaksi. Mitä lähemmäs kuun puoliväliä tultiin sitä kylmemmältä ennusteet alkoivat näyttää.

Keskiviikkona pakenimme pääkaupunkiseudun lumikaaosta kohti Repovettä. Matkalla ehdimme vähän pohtia kuinka paljon lunta on tullut ja onko tietä Saarijärven parkkipaikalle aurattu. Huolet olivat turhia. Lunta oli tullut huomattavasti vähemmän kuin mitä etelämmässä ja sekä tie parkkipaikalle että tie lähes Olhavalle asti olivat aurattu muutaman päivän sisään. Parkkipaikalla eväät ja vesi edelliseltä reissulta hyväksi havaitulla taktiikalla pulkkaan ja rinkka selkään. Pakkasta oli reissun vähiten eli lähtiessä noin -12°C.

Valmiina lähtöön
 

Pääsimme lähtemään Saarijärven parkkipaikalta kohti Kuutinkämppää vasta kolmen aikaan. Reilun tunnin saimme taivaltaa ennen kuin olimme perillä. Ensitöikseen ennen täyttä pimeää saikin lähteä kairaamaan järvelle reikää saunavesien ottoon sekä hakemaan klapeja saunan sytytystä varten. Sauna olikin remontoitu sitten viime kerran. Ainakin lattia, kiuas ja jopa ikkuna olivat vaihtuneet uudempiin. Muutenkin sauna tuntui tilavammalta. Illan aikana pakkanen kiristyi ja makuupusseihin kömpiessä lähenneltiin ulkona jo kahtakymmentä pakkasastetta.



Hämärä alkoi jo hiipiä

Alkumatkasta jaksoi näpätä pari kuvaakin

 
Kämpän rannasta saunavesien haussa

Yön aikana lämpötila tuvassa laski kohtuu verkkaisesti ja joskus kuuden aikaan lämpötilan ollessa noin viisi astetta, tuli selväksi, että oli tullut tehtyä ehkä vähän huono valinta makuupussien kanssa. Kotona mielestäni paras pakkaustilavuus-lämpö-painosuhde oli ollut noin +5°C comfortilla olevissa untuvapusseissa, unohdin vaan ottaa huomioon pakkasten vaikutuksen tuvan lämpötilaan. Turha asiaa oli sen kummemmin surkutella, vaan piti kömpiä sytyttelemään kamiinaan tulet ja sitten sujahtaa takaisin lämpimän makuupussin syleilyyn odottelemaan tuvan lämpeämistä.

Hitaasta aamusta nauttiessa tuli tehtyä päivälle suunnitelma. Pakkanen tulisi pysymään koko päivän siinä -20°C nurkilla, joten kovin pitkälle ei taitaisi päiväretkelle uskaltaa. Lounaan jälkeen käytiin laiturilla kahvittelemassa, jonka jälkeen lähdettiinkin tervehtimään aurinkoa nousemalla Mustavuorelle. Näkötornille asti ei viitsitty, mutta sopivan korkealla kohdalla käytiin vähän ihastelemassa maisemia sekä kuvaamassa uskomattoman upeaa talvipäivää. Yksi ahkera käpytikkakin yhytettiin yhdestä polun varren kelosta nakuttamasta.

Ei hullumpi kahvittelumaisema


Ihania lumisia puita



 

Tulevaksi toiseksi illaksi ja yöksi oli luvattu kiristyvää pakkasta, joten tupaa pyrittiin yötä kohden lämmittämään hieman ylilämpimäksi. Nukkumaanmennessä ulkolämpötila oli laskenut jo miinus 26. asteeseen. Aika viileää. Kahden aikaan herätessä lämpötila oli tippunut radikaalisti tuvassa ja sai kiskoa varalla olleen toisen makuupussin päälle peitoksi. Neljän aikaan sisälämpötila olikin jo pakkasella ja oli jälleen sytytettävä kamiinaan tulet. Tuli siinä käytyä huussissakin rapsakassa -28 asteen lämpötilassa, melko raikasta etten sanoisi.


Saatiin nauttia uskomattoman upeista talvipäivistä

Aamu valkeni jälleen aurinkoisena, mutta kylmänä. Päivän agendassa oli polttopuiden pilkkomista, saunavesien täydennystä, makkaranpaistoa pihanuotiolla ja saunan lämmitystä sekä rentoa oleilua. Tammikuun puolivälin lyhyt päivä tuli hyvin käytetyksi pääosin sisätiloissa. Makkararetkelle olisi hieman leppeämmässä säässä voinut toki lähteä vaikka lähimmälle yleiselle tulipaikalle, mutta -20°C ja hidas nuotio eivät houkuttaneet. Ihan vielä niin karaistuneita emme olleet.



Vedenhaku käy kuntoilusta jyrkkää mäkeä

Toisen illan kiristyvä pakkanen
 

Onneksi viimeiseksi yöksi oli luvattu vain -20°C. Yö meni sekin hieman levottomasti ja aamulla herätys tuli aivan liian aikaisin, koska pakkaaminen ja kämpän siivous tuli suorittaa 10.30 mennessä. Viimeisenäkään aamuna pakkanen ei ollut lauhtunut vaan pysyi sitkeästi kylmänpuoleisena. Tuvalta lähtiessä saimme ihailla koko matkan upeita lumisia ja auringonkultaamia maisemia. Kameran akku päätti hyytyä totaalisesti puolen tunnin jälkeen, mutta jääkylmä puhelin toimi edelleen. Parkkipaikan lähetessä vielä hieman jännitti miten auto oli suhtautunut kolmen päivän pakkasessa seisomiseen. Onneksemme auto käynnistyi muutamien köhimisien jälkeen, mitä nyt takaluukku ilmoitti olevansa koko ajan auki, kun lähdettiin ajelemaan.


Ilma oli lähes yhtä upea kuin viisi vuotta sitten



Kotiin päästessä meillä olikin pienoinen yllätys, kun sisälämpötilat olivat siinä 15 asteen kieppeillä. Eipä sitä lähtiessä ollut tajunnut Helsingin lämpötiloja katsella, niin että olisi voinut laittaa lämmitysjärjestelmästä lisälämpöjä päälle. Loppujen lopuksi lämpötilat eivät edes tuntuneet kovin pahoilta edellisen kolmen päivän päälle, joten yöksi kaivettiin vaan ylimääräistä peittoa päälle kotonakin ja jätettiin lämmitysjärjestelmän ihmettely suosiolla seuraavalle päivälle.