13. tammikuuta 2022

Mennyttä ja tulevaa, eli vuoden 2022 tavoitteet

Hieman olen normaalia myöhemmässä tämän tavoitepostaukseni kanssa. Jotenkin vuodenvaihde tuli ja meni aika yllättäen. Pidin jopa muutaman lomapäivänkin välipäivinä, mutta silti ei tuntunut aika muka riittävän mihinkään. Nyt siis luvassa viime retkivuoden tavoitteiden summaus ja tämän vuoden tavoitteiden asetus. 

Voisin yrittää myös vähän kunnostautua näiden kirjoituksieni kanssa. Viime vuodelta en saanut juuri mitään muistiin, mikä ei tarkoita ettenkö olisi retkeillyt ahkerasti. Ainakin näin alkuvuodesta olisi niin sanottujen hiljaisempien kuukausien täytteeksi tarinoita. Nyt kuitenkin viime vuoteen kokonaisuudessaan. 

Pulmankijärventien viereltä maisemia Kaldoaiviin

Olin jälleen kunnianhimoisesti asettanut itselleni 15 ulkonayöpymistä tavoitteeksi. Eipä tuo toteutunut, jotenkin keväällä ensimmäinen varsinainen telttailu venyi ja venyi sekä jäi lopulta vain yhteen yöhön suunniteltujen kahden sijaan. Eikä syksylläkään syystä tai toisesta päässyt tai jaksanut lähteä mihinkään vaelluksen lisäksi. Ulkonayöpymiset jäivät siis viimekin vuonna vaivaiseen kymmeneen yöhön, joista kuusi kertyi syyskuun vaelluksella. Saman 15 yötä ulkona voisi edelleen (aina ja ikuisesti) pitää tavoitteena myös tänä vuonna. Myöskään muutaman yön retkiä ei tullut tehtyä yhtään. Pidempi vaellus sen sijaan toteutui viimein. Vaellus suuntautui ruskavaelluksena Urho Kekkosen kansallispuistoon ystäväporukan kanssa ja siitä varmasti tulen vielä kirjoittamaan oman juttunsa. Ilmat eivät varsinaisesti hellineet, mutta tavarat kastuivat pahimmin vasta viimeisenä iltana. 

Kiilopään rinteeltä kohti rajaa

Uusia retkikohteita kerääntyi sen sijaan useampia. Keväällä kävin kerryttämässä itselleni yön Leivonmäen kansallispuistosta ja samalla reissulla etsiydyimme myös Pyhä-Häkkiin ihmettelemään isoja puita ja todella koleaa toukokuun loppupuolta. Kesäkuussa oli vuorossa Savon reissu ystävien kanssa ja samalla sekä kulttuuria, syöminkejä että retkeilyä Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Heinäkuun alussa tein retken niin ikään ystävieni kanssa Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon Ulko-Tammioon sekä Valkmusaan. Ensimmäinen mainituista oli täysin uusi tuttavuus. Heinäkuun lopulla puolestaan piipahdin kesälomalla kovin itikkaisessa Pohjoisen Karjalan itäosassa Petkeljärvellä. Pääosan uusien vierailujen teemana oli helle ja itikat. Pidetään tämänkin vuoden tavoitteena kahta uutta retkikohdetta, olenkin jo aloittanut kesälomasta haaveilun. 

Iltapäiväkahvilla Kuikkalahdella

Linturetkeilyä ei tullut tehtyä todellakaan joka kuukausi vaikka se oli alunperin tavoitteena. Taisin unohtaa koko homman jossain välissä. Linturetkeilyä tilanteesta huolimatta tuli silti tehtyä erinäisillä porukoilla ilahduttavan paljon kevään ja alkukesän aikana. Vuoden lopuksi lintulajisaldo näytti summaksi 158, joka osui tavoitehaarukkani yläpäähän. Täksi vuodeksi voisin asettaa itselleni tavoitteeksi sen 160-165 lajia, vähän pitää aina petrata. Lisäksi voisin yrittää tänä vuonna linturetkeillä joka kuukausi, vaikka se loppuvuodesta aika hiljaista onkin. Tämä alkanut vuosi on käynnistynyt aika vilkkaasti lintujen havainnoinnin suhteen ja olen ehtinyt jo neljälle retkelle, jossa on havainnoitu lintuja. Lajeja tosin on vasta 26 täysin varmaa. Lisämausteena tälle vuodelle päätin laskea myös pelkästään äänestä tunnistamiani lintuja, jos siinä pääsen siihen sataan lajiin, niin olen hyvinkin tyytyväinen. 

Reposuon illassa

Haaveilen vihdoin toteuttavani talviyöpymisen jossain välissä. Pitäisi varmaan vain saada joku muukin mukaan, niin ei voisi jänistää kesken kaiken. Varusteita varmasti löytyy vähän kylmempäänkin yöpymiseen (vaikka jollekin muullekin), mutta aikaisin tuleva pimeä on varmaan se suurin haaste. Täytyy katsella, tätä on niin monta vuotta jo vatvottu, että eihän se ole kuin mennä. Onneksi on ainakin yksi ystävä, joka todennäköisesti lähtee mukaan, jos vaan pyytää. Näillä mennään tähän lupaavasti alkaneeseen vuoteen.

Kuvituksena muutama otos kesälomareissulta.

1. tammikuuta 2022

Sipoonkorvessa välipäivinä

Taas on päässyt minunkin kirjoitteluväli venähtämään luvattoman pitkäksi. Loppusyksyn retkeilyt toki ovat jääneet aika vähiin, mutta aika paljon olisi ollut kirjoittamattakin.

Hämmentävän hiljainen työtilanne antoi mahdollisuuden retkeillä arkiviikolla joulun jälkeen. Olimme suunnitelleet viimeiseksi lomapäiväksi metsäretkeä pitkästä aikaa. Tiistaiaamuna lämpötilan huidellessa vielä jossain -12°C paikkeilla meinasin jo peruuttaa koko retken. Lähdettiin kuitenkin hyvin pukeutuneina ajelemaan kohti Sipoonkorpea, muutaman vuoden tauon jälkeen. Jo matkalla pakkanen alkoi hellittää ja autoa parkkeeratessa mittari näytti vain -8 astetta.

Päivä oli aika pilvinen eikä juuri valoisammaksi muuttunutkaan

Puilla oli kaunis huurrekuorrutus
 

Arkipäivästä ja kohtalaisen aikaisesta lähdöstä huolimatta parkkipaikalla oli jo kymmenkunta autoa. Oletimme, että suurin osa autojen seurueista oli mennyt lyhyemmälle kierrokselle Storträskin ympäri. Lähdimme itse tallustamaan reipasta vauhtia yhdysreittiä kohti Kalkinpolttajanpolun kierrosta. Alkumatka olikin hieman tylsästi autotietä, mutta onneksi autoja ei ollut mailla halmeilla muuta kuin pysäköityinä. Oikealle polulle päästyämme lähdimme kiertämään sitä myötäpäivää. Maasto oli saanut kauniin kevyen lumipeitteen ja puut olivat viime päivien pakkasista huurrekuorrutettuja. Varmaan ensimmäinen kilometri olikin aikamoista ylös-alas-menoa sekä juurakoiden yli hyppelehtimistä. En ollut tajunnut katsoa karttaa kenkävalintaa silmälläpitäen, joten tietysti minulla oli ne hieman liian pienet kengät jalassa. Kahden sukan kombo ei ainakaan tuonut lisää tilaa kenkiin.

Nähtiin matkalla pari kauristakin pellolla. Ne olivat huomanneet meidät selvästi jo paljon aiemmin, sen verran epäluuloisina tuijottelivat meidän suuntaamme. Ensimmäisessä autotieylityksessä päätimme vähän oikaista ja kipittelimmekin tovin pitkin autotien laitaa, kunnes polku seuraavan kerran ristesi autotien kanssa. Tien varrelta löytyi yllätysparkkipaikka, jonka kohdalta polku jatkui sorastettuna, tasaisena ja kohtalaisen leveänä. Kerrankin tervetullut asia, eikä sorastus kauheasti edes haitannut silmääkään, kun sitä peitti ohut lumikerros.


Pieni ongelma meinasi ilmetä tämän kohdalla. Jäävirta meni polun ylitse.

Ei liian tasaista
 

Lenkin lähes pohjoisimmassa päädyssä matka jatkui jälleen hetken verran autotien laitaa. Jäimme kuuntelemaan hippiäisten piiskutusta ja onnistuimme näkemäänkin niitä jokusen kappaleen. Taisi olla minulle ensimmäinen näköhavainto vuodelle, tai en ainakaan muista nähneeni. Pian autotie muuttui jälleen sorastetuksi poluksi ja viitat laavulle alkoivat näyttää lupaavilta. Yllättäen 600 metriä oli aika pitkä matka ja epäiltiin jo menneemme kokonaan ohitse. Onneksi puuvaja ja laavu pilkottivat mäen päällä pienen hetken päästä.

Harvinaisen pitkäntuntuiset 600 metriä
 

Laavu oli sellainen, missä olisi kelvannut nukkuakin
 

Laavu olikin aivan tyhjillään eikä ympärillä olevilla retkipöydilläkään ollut asukkeja. Toinen puolikkaani lähti heti tekemään polttopuita sillä aikaa kun itse vaihdoin taukotakkiin sekä kuvailin hieman taukopaikkaa. Ainakin näin talvisella vaikutti oikein mukavalta ympäristöltä. Nuotion sytytyksen aikana etsiskelin paikalla sijainnutta geokätköä. Jouduin ottamaan toisen kierroksen ennen kuin kätkö lopulta paikantui. Ehdimme hetken istua ja ottaa lämmintä mehua termarista, kun paikalle saapuivat ensimmäiset muut ihmiset. Ensimmäisten muiden jälkeen pöydät alkoivat täyttyä yksitellen. Ennen kuin nuotiomme alkoi olla palanut loppuun, niin sillä oli saanut lämmiteltyä meidän lisäksemme eväitään ainakin kahdeksan ihmistä. Kerrankin oli sellainen tunne, ettei ollut turhaan tullut poltettua nuotiota.

 

Hieman jyrkähkö tuo loppuosuus

Upea kuusimetsäosio

Varpaat olivat viilenneet reilun tunnin aikana mitä oltiin taukoiltu. Matka jatkui mukavasti samaa leveähköä tasaista polkua pitkin kuin mihin oltiin jo totuttu. Muutamat portaat mahtui paluumatkalle ja vähän oikaistiin vielä lopussa tielle, ettei olisi tarvinnut enää kalliokiipeillä. Autolla vaihto jälleen untuvatakkiin, jalkojen venyttelyt ja viimeiset mehut termarista. Olipa hyvä retki, tätä lisää vähän pienemmällä tauolla taas.

12. lokakuuta 2021

Kaksi kertaa Ilmakkiaapa

Olen potenut viime aikoina jonkinlaista kirjoitusblokkia. Kirjoitushommat ovat olleet lähinnä niitä pakollisia työhön liittyviä ja lopputyöaiheisia koulutöitä. Lähes kaikki kesän seikkailut ovat jääneet dokumentoimatta ja syksyn vaellusreissustakin on jo reilu kuukausi. Palaillaan siis osittain vaellusreissulle ja toisaalta myös kesälomaan.





Hillat ei olleet vielä valmiita heinäkuun käynnillä
 

Vielä oli villoja heinäkuussa

 

Raput lintutorniin on aika jyrkät
 

Pohjoiseen päin suunnatessa olen jo muutamaan kertaan ihastellut aivan liian nopeasti ohikiitävää Ilmakkiaavan suota, jonka pitkoksille olisi niin helppo piipahtaa, kunhan vain malttaisi hillitä kaasujalkaansa. Tänä kesänä kesälomareissu suuntautui alkuun Saariselän suunnille ja koska olimme ottaneet hyväksi todetun autojunan Helsingistä Rovaniemelle matka-aika päivän kohteeseen oli kovin lyhyt. Kerrankin oli sopiva väli pysähtyä seikkailemaan. Pieni jaloittelu ennen hillalettupysähdystä oli oikein mukava.




Ilmakkijärvi
 

Tänä vuonna poikkeuksellisesti suuntasin myös toiseen kertaan pohjoiseen, ensimmäistä kertaa syksymmällä. Tällä kertaa tosin pysähdyttiin Ilmakkiaavalla vasta poispäin ajellessa. Käyntien välillä ei ollut kuin puolitoista kuukautta. Sitä kuvittelisi, että heinäkuun loppupuolella myös noin pohjoisessa olisi kohtalaisen lämmintä, mutta onnistuimme saamaan kesälomaviikoksi aika viileähköä säätä. Niin ollen heinäkuun lopun ja syyskuun alkupuolen päivälämpötilat olivat suolla hämmentävästi jokseenkin samat.



Upean keltainen koivu hehkui auringossa


Näitä karvamatoja vilisti muutamiakin pitkoksilla

Maisemat toki olivat ehtineet jonkin verran muuttua tuon reilun kuukauden poissaolon aikana. Kummallakin käynnillä reitillä oli muitakin kävijöitä ja ihmisiä saikin väistellä kohtalaisen kapeilla pitkoksilla lähes painovoimaa uhmaten. Harmillisesti lyhyellä pätkällä kun ei oikeastaan ole yhtään kunnon ohituskohtaa. Onneksi pitkoksilta selvittiin suohon mulahtamatta kummallakin kerralla. 


Lähinnä tälläinen kuvapläjäys tällä kertaa. Katsotaan mitä seuraavaksi.