Koskikaraa katsomassa

On taas se aika vuodesta, kun tuntuu ettei vanhoja juttuja viitsi vielä kaivella, muttei oikein uusiakaan merkityksellisiä tai ajankohtaisia retkiä ole tullut tehtyä ja siksi blogitauko tuntuu aina venyvän kohtuuttoman pitkäksi. Ajattelin kirjoittaa siis jotain, ettei jälleen jäädä koko kevääksi uinumaan blogin suhteen. Usein myös jutun kirjoittaminen sekä julkaisu johtaa positiiviseen uusien retkien kierteeseen. Palataanpa siis helmikuun puoliväliin.

Pitkäkoski ei jäädy kunnolla edes kovina pakkastalvina

Tykkään vaan niin kauheasti tuosta aidasta

 

Luntakin oli vielä puissa

Alkuvuodesta tammi-helmikuussa on ainakin pääkaupunkiseudulla, ja muuallakin etelässä, parhaat mahdollisuudet havainnoida koskikaroja usein melko vaivattomastikin. Yksi itselleni aika takuuvarma koskikaran talvehtimispaikka sijaitsee vain muutamien kilometrien päässä kotoani Helsingin ja Vantaan rajalla kulkevalta Pitkäkosken suojelualueelta. Tähän mennessä olen karan siellä nähnyt miltein aina kun olen lähtenyt katsomaan. Tällä kertaa tosin kara oli viihtynyt tietyssä paikassa jo pidempään ja tiiraan oli kertynyt mukavasti havaintoja tasaisesti joka päivältä noin viikon ajan. Kara oli tuntunut myös viihtyvän hyvin samoilla paikoilla. Aika pitkälti tammikuun loppu sekä helmikuun alku oli mennyt odotellessa sopivan lauhaa päivää koskikararetkelle.

Niimpä sitten ystävänpäiväsunnuntaina ajelimme tutulle Pitkäkosken ulkoilumajalle parkkiin. Ihmisiä oli purevasta ja viimaisesta säästä huolimatta paljon liikkeellä, lähinnä tosin hiihtämässä. Onneksi koskialueelle pääsi myös kulkematta latujen kautta ja pienen pakkasen purevuuden tunsi avoimella kävellessä. Hieman metsään suojaan päästessä helpotti kummasti. Lunta oli niin paljon, että Vantaanjoen ylittävällä sillalla ei kaiteista kauheasti suojaa ollut. Jos olisi ollut varomaton olisi voinut humpsahtaa helposti yli laidan ja tummana virtaavaan jokeen.

Aurinko pilkahteli puiden välistä

Todistusaineistoa koskikarasta

Ei lähdetty seuraamaan virallista luontopolkua vaan lähdettiin ylävirran suuntaan metsään kulkevalle hyvin tampatulle polulle. Aurinko siivilöityi kauniisti iäkkäiden kuusien väleistä metsään ja tinttien varovainen tirskunta sekoittui kosken vaimeaan kuohuun. Polulla ei kulkenut muita vaan sai rauhassa käydä kurkistelemassa jokaisesta sopivasta välistä joelle ja pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan lintuja. Luminen talvi on tuonut jäniksille ja rusakoillekin hieman haastetta, kun lähes kaikista lumen pinnalla olevista oksista oli kuori kaluttu. Pieni matka jouduttiin siirtymään hiihtoladullakin, mutta onneksi siitä ei tullut sanomista, saattoihan tuo olla sekä suksijoille että kävelijöillekin tarkoitettu väylä tiedäppä tuota, kun ei varsinaisesti mistään sellaisesta kohdasta menty missä asian olisi voinut todeta.

Pian oltiinkin jo leveämmän sillan luona, jolle saattoi jäädä pidemmäksikin aikaa katselemaan. Ylävirtaan joki olikin jäässä, mutta alavirtaan kuohui mukavasti. Ylävirran puolella oli hauskoja jäälettusia, jotka pyörivät virrassa lähes paikoillaan, myöhemmin huomattiin niitä alempanakin. Pienen katselun jälkeen nähtiin koskikarakin, joka harvinaista kyllä lensi suoraan veteen sukeltaen miltein keskellä virtaa. Tovin jälkeen karakin siirtyi hieman helpommille vesille ja saatiin seurata sen niiailua jään reunalla. Koskikara on niitä lintuja joiden puuhia seuratessa päivä piristyy entisestään. Kovin kauaa karan touhuja ei malttanut seurata sen verran aukealla paikalla viima pääsi pureutumaan kasvoihin.

Jääkakkuja!

Päivän tavoite oli kuitenkin saavutettu, päästiin vähän ulkoilemaan upeassa talvisäässä ja nähtiin siinä sivussa koskikarakin.