Peikkometsän poluilla sekä jättiläisten padoilla (62-63/100)

Lokakuun ainoaksi kunnolliseksi metsäretkeksi jäänyt reissu suuntautui jälleen uusiin maisemiin. Lähdimme ystäväjoukkion kanssa tutustumaan Västerbyn ulkoilualueeseen Raaseporissa. Retkeen lähdettiin kauniin aurinkoisena lokakuun puolivälin sunnuntaina.

Hieman oltiin aiottua myöhemmin sovitulla lähtöparkkiksella. Hetken reittitaulua konsultoitua, päätettiin käydä kiertämässä Peikkometsän kierros, josta matkaa tulisi sopivasti parkkipaikalta tallustelun kanssa reilu seitsemän kilometriä. Pääasiana ei oikeastaan ollut matka vaan metsä ja tietysti se tärkein evästely.

Pistettiin reput selkään ja lähdettiin talsimaan. Muutaman sadan metrin jälkeen totesin unohtaneeni kamerani auton katolle. Eikun takaisin sitä hakemaan. Palatessa ystävieni luokse onnistuin matkalla tipauttamaan kamerani kovetetulle soratielle, sillä seurauksella, että ulkona ollut objektiivi vääntyi todella pahannäköisesti. Zoomi siis ainakin oli mennyttä. Totesin että onneksi kuvia sentään pystyi ottamaan. Myöhemmin kotona tosin totesin kuvista tulleen aika jänniä.

Yksi tovereistani oli varautunut pienen ämpärin kanssa, jos vaikka sieniä löytyisi. Loppujen lopuksi niitä taisi kertyä kolmisen litraa koko reissun aikana. Metsässä oli kohtuullisen märkää paikkapaikoin jopa vetistä. Olin onnellinen, etten ollut laittanut mitään lenkkareita jalkaani.

Kuvattavaa riitti ja matka eteni rattoisasti. Yksi aivan satumaisen hieno taukopaikka löytyi ennen laavua ja meinasimmekin sille jäädä evästämään, mutta totesimme laavulle olevan vain pieni matka lisää, joten jatkoimme sinne. Jatkaminen kyllä kannatti. Laavu ei kyllä sillä erää houkutellut eikä kyllä puitakaan olisi nuotioon ollut, sillä puuvaja kaikui tyhjyyttään. Vallattiin sitten pöytä penkkiryhmä aivan rannan tuntumasta ja nautittiin harvinaisesta valoilmiöstä. Evästeltiin ja jutusteltiin hyvän aikaa, yksi tovereista valmisti ihan oikean ateriankin ja lopuksi vielä mutakakkumuffineita trangialla, aika luksusta.

Pitkäksi venähtäneen evästelyn jälkeen lähdimme hipsistelemään takaisinpäin. Metsässä tuli vastaan mukavaa kalliosta metsää, hieman soisempaa ja paljon sieniä. Yhdellä suo-osuudella olikin hieman märempää. Pitkospuut lilluttelivat jossain siellä pinnan alla. Itselläni vedenpitävät vaelluskengät tulivat viimeistään tässä tarpeeseen. Yksi toveri joutui improvisoimaan ja ottamaan kengät ja sukat pois jalasta ja kahlaamaan tämän lampiosuudeksi muuttuneen pätkän. Pahimmillaan vettä oli aika lähelle vaelluskengän varren yläosaa, joten yhdessä kohtaa sai hissutella, ettei tekisi aaltoja, jotka olisivat päätyneet kenkiin sisälle.

Pahimmassa kohdassa vettä oli reippaasti nilkkaan saakka.

Jonkun ajan kuluttua olimmekin jo kertaallen ohittamamme lammen rannalla. Päätimme käydä vielä vähän istahtamassa ennen viimeistä pätkää. Tunnelma lammella oli varsin erilainen kuin tullessa.

Lampi mennessä

Lampi tullessa

Vinkeitä pilvimuodostelmia

Takaisin autoille päästyä olimme sitä mieltä, että olisi kiva vielä käydä katsastamassa läheisiä hiidenkirnuja vaikka hämärä alkoikin uhkaavasti lähestyä. Siispä pakkauduimme yhteen autoon ja lähdimme suunnistamaan oikeaan paikkaan. Eihän se sitten mennyt niin kuin siinä S:llä alkavassa ohjelmassa. Otettiin yksi tie liian aikaisin ja päädyttiin varmaan jonkun maille ihmettelemään, että kai täällä nyt joku opastus olisi. Pienen harharetken ja useiden sienien jälkeen jatkettiin vielä vähän eteenpäin ja kokeiltiin seuraavaa lupaavanoloista tienpätkää. Se sitten osoittautui oikeaksi, löytyi ihan parkkipaikka ja niitä kaivattuja kylttejä.

Hiljalleen laskeutuvassa hämärässä taivasteltiin, kuinka pitkä matka 500 metriä voikaan olla. Lopulta tupsahdettiin hiidenkirnujen luokse, jotka sitten olivatkin oikein näkemisen arvoiset. Kirnut olivat aivan piripintaan täynnä vettä. Saatiin silti mittailtua syvyyksiä ja ihasteltua muutamia kovin pyöreitä kirnuja. Todettiin, että kyllä kannatti tulla.

Onpas se pyöreä!

Erikokoisia ja -muotoisia kirnuja

Kalliossa oli lisäksi hienoja 'suonia'

Kovin kauaa emme paikalla haahuilleet vaan lähdimme takaisin autollepäin. Kaksi muuta menivät edeltä, minä jäin vielä kolmatta odottelemaan ja kuvailemaan hämärää metsää. Ehkä päivän sykähdyttävin hetki oli, kun sopivaa kuvakulmaa hakiessani ja lintuja kuunnellessani huomasin kuinka aivan muutaman metrin päähän pieneen kuuseen lehahti puukiipijä. Seurasin sen edesottamuksia hetken verran itsekseni hymyillen. Aina silloin tällöin kannattaa olla aistit avoinna. Kovin kohkatessa tuskin moista pääsisi sattumaan.

Matkalla takaisin kotiinpäin nähtiin vielä lauma peuroja tai hirviä (näyttivät enemmän hirviltä) hämärässä pellolla. Mukava päätös kiireettömälle viikonloppuretkelle.

Tästä kaksi kohtaa 100 hetkeä luonnossa haasteeseeni.

Lokakuu tiivistettynä

Lokakuuhun ei juuri mahtunut mitään kovin kummoista. Lähinnä istuin kotona ahdistuin lisääntyvästä pimeydestä ja kaikista talon tekemättömistä hommista. Revin tapettia irti, kestitin vieraita ja yritin saada jotain järjestystä siinä onnistumatta. Kuvasaldokaan ei kovin kummoinen ollut. Liitin myös mukaan syyskuun viimeisen viikonlopun.

Hetki kesää muilla mailla

Metsäretki

Tutustumisretkiä.

Lämmityskausi alkoi

Ensilumi. Hetken oli maagista.

Palaillaan pian seuraavassa taas asiaan.

Ruskaa etsimässä: Huippua ja jälleennäkeminen (61/100)

Viimeisenä retkipäivänä olin luvannut aamusella mennä kavereita vastaan. Niimpä hurautin hieman lähemmäs aloittamaan päivän urakan. Matkalla näin poron tien poskessa nuolevan puista ilmeisesti hiekoitushiekan säilöntään tarkoitettua rakennelmaa. Piti vielä peilistä vilkaista olinko nähnyt ihan oikein.
En ollut aivan varma olisiko työmaa-alueelta näyttävälle alueelle reittitaulun läheisyyteen saanut pysäköidä, joten vein loppujen lopuksi auton hieman kauemmas. Siitä sitten lähdin kipuamaan reittiä vastapäivään hiljakseen nousten kohti Valtavaaraa. Oli hiljaista ja harmaata, tai ei aivan hiljaista kyllä lintuja kuului silloin tällöin. Ei sentään onneksi satanut, sitä laatua olikin tullut aivan riittämiin jo tällä reissulla.

Nousu tuntui kestävän pienen ikuisuuden ja maisemat muuttuivan vähän väliä. Välillä poluilla kestävöityksestä huolimatta oli hyvinkin vetisiä ja mutaisia kohtia. Mutaiset kohdat näyttivät siltä, että olivat tulleet runsaiden sateiden saattelemina ylempää. Olin tyytyväinen, että olin valinnut vaelluskengät jalkaan.

Lopulta hieman jyrkemmän nousun jälkeen olinkin jo Valtavaaran kodalla. Siellä olikin jokunen henkilö pitämässä taukoa, joten en mennyt häiritsemään vaan vähän kiersin paikkaa. Kun palasin lähtöpisteeseen kodalla olleet lähtivät kipuamaan eteenpäin, joten sain tilaisuuden kurkata kotaan ja ottaa muutaman kuvan.

Pienen hengähdys- ja juomatauon jälkeen lähdin viimeiselle osuudelle kohti Valtavaaran päivätupaa, jossa meidän oli kavereideni kanssa määrä kohdata. Kodalta Valtavaaran huipulle olikin hurjan jyrkkä vaikkakin lyhyehkö nousu. Sai siinä tovin jos toisenkin puhallella matkalla ja mäen päällä. Toverinikin olivat osuneet juuri parahiksi paikalle eivätkä varmaan montaa hetkeä aiemmin olleet kivunneet omasta suunnastaan.

Kaverit menivät tupaan istumaan jo edeltä sillä aikaa, kun itse yritin kuvata muutaman kuvan. No saihan sitä toki tuvan kuvaan, eipä juuri muuta. Maisemat kun olivat kohtuullisen suljettuja ja sumua oli aika sankasti. Pienen lepohetken ja evästelyn jälkeen olimme valmiita jatkamaan vielä viimeisen etapin. Viimeiset kolme kilometriä, tai kaksi minun osaltani, koska viimeisimmän kilometrin olin käynyt jo tiedustelemassa Rukan huiputuksen yhteydessä.

Kallio oli viime päivien sateiden johdosta kovin märkä ja liukas, joten kalliion hakatut askelmat helpottivat laskeutumista, niin ettei tarvinnut koko ajan varoa liukastuvansa. Muutaman nousun ja laskun jälkeen olimmekin Valtavaaran portaiden yläpäässä. Siitä olikin enää lyhyt matka alas. Viimeisen kilometrin kyltin kohdalla oli onnellista porukkaa, me tehtiin se. Hyvästelin toverini hetkeksi Rukan kylälle nousevan polun alussa ja kävelin itsekseni takaisin autolle. Onnistuin vielä matkalla takaisin ajelemaan ajatuksissani väärästä kohdasta ja totesin olevani väärällä parkkipaikalla. Eikun nopeasti oikeaan suuntaan.

Kaverit olivatkin sitten ehtineet jo sillä välin kivuta ylös ja alas, joten minulta jäi viralliset "ohi on" kuvat ottamatta. Itsenihän täytyy vielä palata takaisin kulkemaan loput 50 kilometriä Karhunkierrosta. Ehkäpä palaan kiertämään puolisoni kanssa, jolta jäi tämä väliin tällä erää. En ehkä tule kulkemaan yhdellä erää Oulangan luontokeskukselta Rukan kylälle asti vaan muutamassa pätkässä ehkä jonkun pidemmän päivälenkin ja muutaman yön taktiikalla. Tiedäppä tuota.

Ainoa oikea vastoinkäyminen koko ruskareissussa olivat nuo yllätyksenä tulleet hotelliyön kustannukset. Tulikin monin verroin kalliimpi reissu kuin mitä piti. Toisaalta sain jälleen retkeillä yksin, mistä pidän aivan suunnattomasti. Saa aivan rauhassa kulkea, pysähdellä, kuunnella, tuumailla, ihastella ja aistia kaikin tavoin luontoa ympärillään. Riisitunturi oli hieno paikka ja sinne mielisin vielä uudelleenkin, sitä ei olisikaan tullut nähtyä jos suunnitelmat matkalla eivät olisi muuttuneet.

Tästä sain kokoon osan 61 sadan hetken haasteeseeni.