Ruskaa etsimässä: Huippua ja jälleennäkeminen (61/100)

Viimeisenä retkipäivänä olin luvannut aamusella mennä kavereita vastaan. Niimpä hurautin hieman lähemmäs aloittamaan päivän urakan. Matkalla näin poron tien poskessa nuolevan puista ilmeisesti hiekoitushiekan säilöntään tarkoitettua rakennelmaa. Piti vielä peilistä vilkaista olinko nähnyt ihan oikein.
En ollut aivan varma olisiko työmaa-alueelta näyttävälle alueelle reittitaulun läheisyyteen saanut pysäköidä, joten vein loppujen lopuksi auton hieman kauemmas. Siitä sitten lähdin kipuamaan reittiä vastapäivään hiljakseen nousten kohti Valtavaaraa. Oli hiljaista ja harmaata, tai ei aivan hiljaista kyllä lintuja kuului silloin tällöin. Ei sentään onneksi satanut, sitä laatua olikin tullut aivan riittämiin jo tällä reissulla.

Nousu tuntui kestävän pienen ikuisuuden ja maisemat muuttuivan vähän väliä. Välillä poluilla kestävöityksestä huolimatta oli hyvinkin vetisiä ja mutaisia kohtia. Mutaiset kohdat näyttivät siltä, että olivat tulleet runsaiden sateiden saattelemina ylempää. Olin tyytyväinen, että olin valinnut vaelluskengät jalkaan.

Lopulta hieman jyrkemmän nousun jälkeen olinkin jo Valtavaaran kodalla. Siellä olikin jokunen henkilö pitämässä taukoa, joten en mennyt häiritsemään vaan vähän kiersin paikkaa. Kun palasin lähtöpisteeseen kodalla olleet lähtivät kipuamaan eteenpäin, joten sain tilaisuuden kurkata kotaan ja ottaa muutaman kuvan.

Pienen hengähdys- ja juomatauon jälkeen lähdin viimeiselle osuudelle kohti Valtavaaran päivätupaa, jossa meidän oli kavereideni kanssa määrä kohdata. Kodalta Valtavaaran huipulle olikin hurjan jyrkkä vaikkakin lyhyehkö nousu. Sai siinä tovin jos toisenkin puhallella matkalla ja mäen päällä. Toverinikin olivat osuneet juuri parahiksi paikalle eivätkä varmaan montaa hetkeä aiemmin olleet kivunneet omasta suunnastaan.

Kaverit menivät tupaan istumaan jo edeltä sillä aikaa, kun itse yritin kuvata muutaman kuvan. No saihan sitä toki tuvan kuvaan, eipä juuri muuta. Maisemat kun olivat kohtuullisen suljettuja ja sumua oli aika sankasti. Pienen lepohetken ja evästelyn jälkeen olimme valmiita jatkamaan vielä viimeisen etapin. Viimeiset kolme kilometriä, tai kaksi minun osaltani, koska viimeisimmän kilometrin olin käynyt jo tiedustelemassa Rukan huiputuksen yhteydessä.

Kallio oli viime päivien sateiden johdosta kovin märkä ja liukas, joten kalliion hakatut askelmat helpottivat laskeutumista, niin ettei tarvinnut koko ajan varoa liukastuvansa. Muutaman nousun ja laskun jälkeen olimmekin Valtavaaran portaiden yläpäässä. Siitä olikin enää lyhyt matka alas. Viimeisen kilometrin kyltin kohdalla oli onnellista porukkaa, me tehtiin se. Hyvästelin toverini hetkeksi Rukan kylälle nousevan polun alussa ja kävelin itsekseni takaisin autolle. Onnistuin vielä matkalla takaisin ajelemaan ajatuksissani väärästä kohdasta ja totesin olevani väärällä parkkipaikalla. Eikun nopeasti oikeaan suuntaan.

Kaverit olivatkin sitten ehtineet jo sillä välin kivuta ylös ja alas, joten minulta jäi viralliset "ohi on" kuvat ottamatta. Itsenihän täytyy vielä palata takaisin kulkemaan loput 50 kilometriä Karhunkierrosta. Ehkäpä palaan kiertämään puolisoni kanssa, jolta jäi tämä väliin tällä erää. En ehkä tule kulkemaan yhdellä erää Oulangan luontokeskukselta Rukan kylälle asti vaan muutamassa pätkässä ehkä jonkun pidemmän päivälenkin ja muutaman yön taktiikalla. Tiedäppä tuota.

Ainoa oikea vastoinkäyminen koko ruskareissussa olivat nuo yllätyksenä tulleet hotelliyön kustannukset. Tulikin monin verroin kalliimpi reissu kuin mitä piti. Toisaalta sain jälleen retkeillä yksin, mistä pidän aivan suunnattomasti. Saa aivan rauhassa kulkea, pysähdellä, kuunnella, tuumailla, ihastella ja aistia kaikin tavoin luontoa ympärillään. Riisitunturi oli hieno paikka ja sinne mielisin vielä uudelleenkin, sitä ei olisikaan tullut nähtyä jos suunnitelmat matkalla eivät olisi muuttuneet.

Tästä sain kokoon osan 61 sadan hetken haasteeseeni.