Peikkometsän poluilla sekä jättiläisten padoilla (62-63/100)

Lokakuun ainoaksi kunnolliseksi metsäretkeksi jäänyt reissu suuntautui jälleen uusiin maisemiin. Lähdimme ystäväjoukkion kanssa tutustumaan Västerbyn ulkoilualueeseen Raaseporissa. Retkeen lähdettiin kauniin aurinkoisena lokakuun puolivälin sunnuntaina.

Hieman oltiin aiottua myöhemmin sovitulla lähtöparkkiksella. Hetken reittitaulua konsultoitua, päätettiin käydä kiertämässä Peikkometsän kierros, josta matkaa tulisi sopivasti parkkipaikalta tallustelun kanssa reilu seitsemän kilometriä. Pääasiana ei oikeastaan ollut matka vaan metsä ja tietysti se tärkein evästely.

Pistettiin reput selkään ja lähdettiin talsimaan. Muutaman sadan metrin jälkeen totesin unohtaneeni kamerani auton katolle. Eikun takaisin sitä hakemaan. Palatessa ystävieni luokse onnistuin matkalla tipauttamaan kamerani kovetetulle soratielle, sillä seurauksella, että ulkona ollut objektiivi vääntyi todella pahannäköisesti. Zoomi siis ainakin oli mennyttä. Totesin että onneksi kuvia sentään pystyi ottamaan. Myöhemmin kotona tosin totesin kuvista tulleen aika jänniä.

Yksi tovereistani oli varautunut pienen ämpärin kanssa, jos vaikka sieniä löytyisi. Loppujen lopuksi niitä taisi kertyä kolmisen litraa koko reissun aikana. Metsässä oli kohtuullisen märkää paikkapaikoin jopa vetistä. Olin onnellinen, etten ollut laittanut mitään lenkkareita jalkaani.

Kuvattavaa riitti ja matka eteni rattoisasti. Yksi aivan satumaisen hieno taukopaikka löytyi ennen laavua ja meinasimmekin sille jäädä evästämään, mutta totesimme laavulle olevan vain pieni matka lisää, joten jatkoimme sinne. Jatkaminen kyllä kannatti. Laavu ei kyllä sillä erää houkutellut eikä kyllä puitakaan olisi nuotioon ollut, sillä puuvaja kaikui tyhjyyttään. Vallattiin sitten pöytä penkkiryhmä aivan rannan tuntumasta ja nautittiin harvinaisesta valoilmiöstä. Evästeltiin ja jutusteltiin hyvän aikaa, yksi tovereista valmisti ihan oikean ateriankin ja lopuksi vielä mutakakkumuffineita trangialla, aika luksusta.

Pitkäksi venähtäneen evästelyn jälkeen lähdimme hipsistelemään takaisinpäin. Metsässä tuli vastaan mukavaa kalliosta metsää, hieman soisempaa ja paljon sieniä. Yhdellä suo-osuudella olikin hieman märempää. Pitkospuut lilluttelivat jossain siellä pinnan alla. Itselläni vedenpitävät vaelluskengät tulivat viimeistään tässä tarpeeseen. Yksi toveri joutui improvisoimaan ja ottamaan kengät ja sukat pois jalasta ja kahlaamaan tämän lampiosuudeksi muuttuneen pätkän. Pahimmillaan vettä oli aika lähelle vaelluskengän varren yläosaa, joten yhdessä kohtaa sai hissutella, ettei tekisi aaltoja, jotka olisivat päätyneet kenkiin sisälle.

Pahimmassa kohdassa vettä oli reippaasti nilkkaan saakka.

Jonkun ajan kuluttua olimmekin jo kertaallen ohittamamme lammen rannalla. Päätimme käydä vielä vähän istahtamassa ennen viimeistä pätkää. Tunnelma lammella oli varsin erilainen kuin tullessa.

Lampi mennessä

Lampi tullessa

Vinkeitä pilvimuodostelmia

Takaisin autoille päästyä olimme sitä mieltä, että olisi kiva vielä käydä katsastamassa läheisiä hiidenkirnuja vaikka hämärä alkoikin uhkaavasti lähestyä. Siispä pakkauduimme yhteen autoon ja lähdimme suunnistamaan oikeaan paikkaan. Eihän se sitten mennyt niin kuin siinä S:llä alkavassa ohjelmassa. Otettiin yksi tie liian aikaisin ja päädyttiin varmaan jonkun maille ihmettelemään, että kai täällä nyt joku opastus olisi. Pienen harharetken ja useiden sienien jälkeen jatkettiin vielä vähän eteenpäin ja kokeiltiin seuraavaa lupaavanoloista tienpätkää. Se sitten osoittautui oikeaksi, löytyi ihan parkkipaikka ja niitä kaivattuja kylttejä.

Hiljalleen laskeutuvassa hämärässä taivasteltiin, kuinka pitkä matka 500 metriä voikaan olla. Lopulta tupsahdettiin hiidenkirnujen luokse, jotka sitten olivatkin oikein näkemisen arvoiset. Kirnut olivat aivan piripintaan täynnä vettä. Saatiin silti mittailtua syvyyksiä ja ihasteltua muutamia kovin pyöreitä kirnuja. Todettiin, että kyllä kannatti tulla.

Onpas se pyöreä!

Erikokoisia ja -muotoisia kirnuja

Kalliossa oli lisäksi hienoja 'suonia'

Kovin kauaa emme paikalla haahuilleet vaan lähdimme takaisin autollepäin. Kaksi muuta menivät edeltä, minä jäin vielä kolmatta odottelemaan ja kuvailemaan hämärää metsää. Ehkä päivän sykähdyttävin hetki oli, kun sopivaa kuvakulmaa hakiessani ja lintuja kuunnellessani huomasin kuinka aivan muutaman metrin päähän pieneen kuuseen lehahti puukiipijä. Seurasin sen edesottamuksia hetken verran itsekseni hymyillen. Aina silloin tällöin kannattaa olla aistit avoinna. Kovin kohkatessa tuskin moista pääsisi sattumaan.

Matkalla takaisin kotiinpäin nähtiin vielä lauma peuroja tai hirviä (näyttivät enemmän hirviltä) hämärässä pellolla. Mukava päätös kiireettömälle viikonloppuretkelle.

Tästä kaksi kohtaa 100 hetkeä luonnossa haasteeseeni.