Kytäjä-Usmi ja metsän rauha

Nyt kun ei uusia retkiä ole tullut toistaiseksi varastoon, voisi yrittää naputella tänne vielä muutamat retket viime vuodelta

Suomen luonnonpäivänä lähdimme tutustumaan toista kertaa kohtuullisen ajomatkan päässä sijaitsevaan Kytäjä-Usmin retkeilyalueeseen. Olin tehnyt muutaman tutkailun alueen karttaan ja lähtöpaikkoihin etukäteen, joten jonkinmoista reittisuunnitelmaa oli siis mielessä.

Pysäköimme Peukalolammin parkkipaikalle ja nappasimme reput kantoon, jolloin totesin myös unohtaneeni kartan keittiön pöydälle. Sade oli vastikään loppunut, joten kaikkialla oli kohtalaisen märkää. Ohitimme lammen eteläpäässä olevan nuotiopaikan, jolla olikin joko yksi suurempi retkiseurue tai muutama pienempi evästämässä. Katselin maastoa lisäksi sillä silmällä löytyisikö paikalta sopivia yöpymispaikkoja teltan kanssa retkeilevälle. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin reittisuunnitelman mukaisesti. Olimme selvästi aamun ensimmäiset polulla, koska hämähäkinseitit osuivat jatkuvasti ensimmäisenä kulkevan kasvoihin, olkapäihin tai käsivarsiin.

Piilolammin mykistävin maisema

Kuljimme Peukalolammin pitkulaista rantaa toiseen päähän saakka, johon jäimme hetkeksi ihmettelemään mihin suuntaan lähtisimme. Konsultoimme gepsin, joka oli onneksi sentään tullut mukaan, karttaa ja lähdimme jatkamaan järven kärjen ympäri ja pian kallioiden vieritse ylös. Tästä alkoikin sopivan kapea polku kovin hiljaisessa metsässä. Muutaman kilometrin matka tuntui jälleen yllättävän pitkältä, mutta kulkiessa mielikin rauhoittui.

Kylttejä oli, kunhan tiesi mihin piti mennä

Lopulta löysimme itsemme Kaksoslammin puukatoksen luota. Puita oli hyvin ja viitta opasti laavulle ja tulipaikalle. Olin jo matkalla katsellut mahtavankokoisia mustikoita ja toivoinkin pääseväni niitä keräämään. Kiivettyämme Kaksoslammin laavulle pienen kallion päälle hienolla näköalalla nälkä oli jälleen päässyt hirmuisiin mittoihin. Piti siis laittaa pata porisemaan mitä pikimmin.

Sympaattinen puukatos

Pieni onnettomuuskin siinä sattui keittimen sytyttelyn lomassa, kun tulitikku katkesi ja tulipää lennähti repun taskuun sisälle. Siinä ajattelematta vaan yritin tukahduttaa tulen taskun läpällä. Onnistuihan se mutta tulenleimahdus oli onnistunut jo polttamaan nätin pyöreän tulitikunpäänkokoisen reiän uudenkarhean reppuni ulkokankaaseen sekä sisäkankaaseen tuli hieman suurempi palkeenkieli. Aikalailla kyllä harmitti tuossa vaiheessa moinen huolimattomuus.

Laavukin oli ihan potentiaalinen yöpymiseen pienellä tavaroiden siistimisellä

Onneksi sen suuremmitta vammoitta onnistui loppuruokailun järjestäminen. Siinä pussipastan poristessa paikalle paukkasi noin parinkymmenen henkilön vahvuinen joukkio. Olivat Luontoliiton jonkin jaoston päiväretkellä ja vetäjiä oli peräti kolme. Pääopasta siinä kuuntelimme ohessa, kun jutteli jotain paikan erityispiirteistä sekä linnuista ja taisipa meiltäkin jotain lintuaiheista kysäistä. Olivat myös valinneet eväspaikakseen saman mihin itsekin olimme linnoitautuneet. Onneksi tosin emme normaaliin tapaamme olleetkaan levittäytyneet ihan niin paljoa kuin olisi voinut. Jotenkin olin katsonut ja ajatellut, että tuo Kaksoslampien taukopaikka saattaisi olla aika hiljainen, kun ei mukamas ollut kovin lähellä yhtään mitään.

Luontoretkeilijäporukka osoittautui mukavaksi eikä turhia remunnut, vaikka mukana oli myös nuorempia ja lapsia, jotka eivät ehkä olleet kauheasti metsissä liikkuneetkaan. Luontoretkeilijät lähtivät jo ennen kuin saimme itse syötyä loppuun. Melkein heti perään tulikin joku äijäjoukkoe maastopyörillään ja alkoivat heti käyttäytyä kuin maailmanomistajat, hakivat hirveän kasan nuotiopuita ja heti oluet auki. Kauhean kovaäänisesti piti myös puhua ihan kuin vähemmälläkin ei olisi kuullut ja jotenkin töykeästi meiltäkin kyselivät, että aiotaanko tehdä tulia. Todettiin keskenämme, ettei ainakaan siihen jäädä kahveja keittelemään vaan lähdetään kätkön kautta jatkamaan, jos jokin hieman rauhaisampi paikka itsellemme löydettäisiin. Hieman närkästyttikin moinen käytös.

Sopivasti närkästys meni ohi seuraavalla etapilla, kun vähän jäätiin pohtimaan mihin suuntaan pitäisi metsäautotietä lähteä. Hieman tylsää osuuttahan tuo oli, mutta ei sentään ihan täysin soraista vaan vähän myös ruohottunutta. Jossain välissä meidän arpoessa mihin pitäisi mennä, tuli joku nainen juoksulenkillään vastaan ja kyseli voiko auttaa jotenkin. Todettiin, ettei olla ihan varmoja, mitä kautta meidän pitäisi Iso-Kypärälle päästä, niin avuliaasti neuvoi meitä. Kiitoksia vain, tästä jäi hyvä mieli! Taidettiin silti mennä vähän harhaan, kun löydettiin itsemme oletettavasti latulinjaukselta keskeltä paikka paikoin aika kuivaa suota tai vetistä metsänpohjaa.

Ei niin soraista, tämä hyvä

Tämä ei tainnut olla se kävelyreitti

Löydettiin kuitenkin Iso-Kypärän nuotio- ja laavupaikalle. Nuotiopaikka oli oikein mainio ja olikin mukava ottaa kengät jalasta kahvinkeiton yhteydessä. Olimme jälleen varustautuneet risukeittimellä ja sen kanssa saikin hetkosen ährätä, että vedet sai kiehuviksi. Puolisko oli tainnut kuljettaa yhtä klapia ensimmäiseltä puukatokselta Peukalolammilta asti mukana. Klapi oli kyllä pienitty jo Kaksoslammeilla, mutta jäänyt sitten odottamaan kahvinkeittoa reppuun.

Iso-Kypärää nuotiopaikalta käsin

Kahvit nautittiin rauhassa ja hiljakseen puhellessa, vain muutaman ohikulkijan mennessä ohitse. Muutama jopa polkupyörien kanssa. En tiedä mistä ja miten olivat pyörinensä tulleet, koska meidän reitillä oikein normaalipyörille sopivaa alustaa ei metsäautotietä lukuunottamatta ollut tullut vastaan. Ehkä toisessakin suunnassa metsäautotietä olisi ollut. Me kuitenkin jatkoimme polkuja pitkin takaisin Peukalolammille kun sen aika oli. Matkaakin tällä pikkuretkellä tuli yllättäen seitsemisen kilometriä, joista suurimman osan sai kulkea täysin omissa oloissaan. Onnistuttiin myös aika hyvin välttelemään, niitä viime kerralta ikävästi mieleenjääneitä sorateitä.