Piipahdus Tiilikkajärvellä

Noin puolitoista vuotta sitten heinäkuun lopussa lomailimme puolikkaani kanssa Pohjois-Karjalan ja Kainuun maisemissa. Olin saanut päähäni, että matkalla Lieksasta Sotkamoon ehtisi hyvin käymään piipahtamassa ja tutustumassa Tiilikkajärven kansallispuistoon.

Lieksasta lähtö venyi syystä tai toisesta, mutta halusin silti käydä kääntymässä Tiilikalla. Sinne ajomatkaan menikin hyvän aikaa kauemmin kuin mitä google oli antanut ymmärtää. Matkalla oli tuolle alueelle tyypillisiä pitkiä suoria teitä ihan kiitettävästi, mielenkiintoinen kokemus sekin.

Lopulta pääsimme Pohjoislahden parkkipaikalle. Ilma oli todella kuuma ja hiostava, auton mittari taisi näyttää peräti 26 °C. Päätimme siis puolison toiveesta kävellä vain Kosevan autiotuvalle ja nuotiopaikalle sekä takaisin. Käytiin tutustumassa piskuiseen Kosevan autiotupaan ja sen kätköön sekä ihasteltiin paikalta avautuvia maisemia. Halu olisi ollut mennä pidemmällekin, mutta aika ei vain sillä kertaa riittänyt, koska olimme luvanneet ilmestyä vuokramökillemme tiettyyn aikaan.

Tiilikka teki siinä mielessä vaikutuksen, että vaikka se oli pieni se on sen verran syrjässä, ettei siellä ihmisiä ole ruuhkaksi asti tai ainakaan meidän siellä vieraillessa ei kovin montaa ihmistä tullut vastaan. Harmittamaan jäi, ettei päästy oletettavasti hienoimmille hiekkarantapaikoille. Tosin jäipä jotain kokemista seuraavaankin kertaan. Myös houkuttelevannäköiset kanootti/kajakkilaiturit innostaisivat kokeilemaan lajia enemmänkin.

Lisäksi ihmetyttämään jäivät linnut, joita en varmasti tunnistanut. Poistuessamme ne lensivät meidän edellämme aina vähän matkaa ja pysähtyivät sitten hetkeksi, kunnes meidän saavuttaessa niitä tarpeeksi lensivät ne taas edemmäs. Todennäköisesti ne olivat leppälintuja. Hämmästelin vain lintujen määrää, kun yleensä vastaan on tullut vain yksittäisiä yksilöitä eikä kokonaista parvea.

Tämäkin muistelupätkä on levännyt odottamassa viimeistelyä jo jonkin aikaa. Nyt julkaisen tämän hiljaisemman hetken täytteeksi. Uusia seikkailuja odotellessa.

Hetki pohjoista ja epätodellisuuden tunnetta

Halusin jakaa tänne vähän kuvia ja tunnelmia muutaman vuoden takaiselta Norjan retkeltäni. Ajettiin yhden ystävän kanssa toisen luo läpi Suomen Pohjois-Norjaan Altaan. Menomatkalla yövyttiin jäisen Pallasjärven rannalla kodassa, mikä oli aikamoinen kokemus (monessakin mielessä). Norjassa tehtiin yksi hieman pidempi retki Trollholmsundiin ja ihasteltiin epätodellisen kaunista rannikkoa. Takaisin tultiin sitten täyteen ahdetulla pikkuautolla kolmistaan yhdellä hujauksella.

Näin pohjoisessa en ollut muuten ikinä käynyt.

Nähtiin porojakin.

Yöllä oli kovin vaaleanpunaista kun aurinko kävi taivaanrannassa, mutta en jaksanut sitten kaivaa kameraa esiin ja mennä kuvaamaan, kun oli muutenkin jo niin vilu.

Aamutunnelmia ja eräuskottava nahkatakki.

Ensimmäisenä päivänä käytiin lähes heti saavuttua kipuamassa tuollaiselle pikku nyppylälle kuin Komsa, joka on vain noin 180 metriä merenpinnasta, mutta kun ne kaikki piti kiivetä. Illalla vielä lähdettiin merenrantaan nuotiolle ja bongaamaan valaita, joita muuten nähtiinkin, tosin aika kaukana.

Altan laaksoa

 Seuraavana aamupäivänä oli tutustumista Altan keskustaan, jossa alla oleva revontulikirkkokin on. Emme käyneet sisällä, mutta kuulemma tuon kierteen katto on lasia.

Iltapäivällä lähdimme käymään Altan länsipuolella sijaitsevalla pienellä niemekkeellä Auskarnäsissä. Oli aivan mielettömän hieno ilma ja maisemat kyllä sen mukaiset. Vaeltelimme pitkään rannalla poimien hienoja kiviä.

Tunnen yhden tyypin, joka olisi varmaan viihtynyt hyvin tällä rannalla.

 Illalla poikkesimme vielä Altan itäpuolella Latharin rannalla laskuveden aikaan, jolloin pitkälti 'rantaa' oli paljastuneena ja sieltä saattoi poimia vaikka millä mitalla simpukankuoria.

Laskuvesi on jännä asia.

Toisena päivänä Altassa lähdimme tekemään pidemmän päiväretken Porsangerinvuonon rannalle Trollholmsundiin. Matkalla pysähdyimme levähdyspaikalle ihmettelemään tuollaista pikku puropahasta. Ystäväni J ihan vain mittakaavan vuoksi.

Vähän leveämpi puronen.

Trollholmsund olikin sitten jostain ihan toisesta maailmasta. Epätodelliset värit ja ihan oikeasti sinistä vettä, joka kuitenkin oli hurjan kirkasta. Itse kävin uittamassa vain varpaitani hyisessä vedessä, mutta nämä kaksi muuta uskalikkoa kävivät ihan uimassa. Huh. Rannalta löytyi paljon merisiilien kuoria sekä kuningasravun jalkapanssareita ja saksia. Tein myös hyviä lintuhavaintoja, kuten riskilän, jota en ikinä aikaisemmin ollutkaan nähnyt.

Kansantarun mukaan nämä kivimuodostelmat ovat kivettyneitä peikkoja, joista paikkakin on saanut nimensä.

Kivettyneitä peikkoja.

Älyttömän kirkasta vettä ja mielettömästi rakkolevää.

Suhruisia kuvia auton ikkunoiden läpi matkalla takaisin Altaan. Tuo tunturiylängöllä kulkeva tie taisi parhaimmillaan kulkea noin 1000 metrin korkeudella merenpinnasta, jotenkin aika käsittämätöntä.

Poisajaessa pääsin istumaan kyydissä ja kuvaamaan aika vaikuttavaa kalliosolan läpi kiemurtelua.

Yritin ehdottaa, että oltaisiin otettu yksi tuollainen kovin pehmoisennäköinen kaveri mukaan, väittivät että auto oli jo liian täysi.

Aaton aaton suoretki

Edellisen joulun vietimme Lieksa-Joensuu akselilla, vuorovuosi tapaamme. Aaton aattona meillä ei ollut kummempia suunnitelmia, joten päätimme lähteä katsomaan talvista suomaisemaa. Ihan kauhean talvista toki ei edes Pohjois-Karjalassa tuolloin ollut, koska se vähäkin lumi mitä oli ollut oli sulanut sopivasti ennen joulua.

Päiväksi oli luvattu ihan kunnon lumimyräkkää, mutta kun ei se kovin siltä näyttänyt päätimme silti uskaltaa pienelle piipahdukselle suon keskelle. Reposuo on Ruunaan ohella toinen lempiluontokohteitamme Lieksassa ja kuuluu soidensuojeluohjelmaan. Koko suon kiertää 12 kilometrin mittainen polku Ketunlenkki, jonka voi aloittaa yhdeltä kolmesta parkkipaikasta. Tällä kertaa aloitimme Ulkkajoen parkkipaikalta emmekä kiertäneet koko suota. Kävimme lintutornin luona etsimässä geokätkön, joskaan emme tällä kertaa kiivenneet torniin. Sieltä tosin olisi voinut saada aika mainioita kuvia kuuraisesta ja hieman lumisesta suosta.

Käpöstelimme pitkospuita pitkin noin kilometrin päässä sijaitsevalle Kaiskunniemen tulipaikalle. Sillä aikaa kun seuralaiseni kävi pilkkomassa puita ja asetteli niitä nuotiokehään, minä kävin tutkailemassa olinko osunut oikeaan päättelyissäni. Siellähän se purnukka olikin turvassa. Kun nuotio oli saatu jotenkin syttymään käytiin vielä pienen matkan päässä hakemassa yksi kätkö ja se olikin varsin sympaattisesti piilotettu.

Parin asteen pakkanen olikin sitten liikaa minun varustukselleni ja aikasta kylmä siinä tuli hiillosta odotellessa ja makkaroita paistellessa. Jotenkin ei vain kotona pakatessa taas osannut ajatella, että kuinka paljon viileämpi siellä idässä nyt oikein onkaan tai sitä minkälaista varustusta retkelle oikeasti tarvitsee.

Kahvien keitto jätettiin suosiolla toiseen kohteeseen. Hieman sai siinä autossa matkalla lämmiteltyä, kun kurvailtiin jo hämärtyvässä iltapäivässä Valkealammelle. Todettiin siinä kaasupolttimen kanssa ähertäessä, että oli muuten vääränkokoinen kahvipannu sille tuulisuojalle mukana. Eipä se kaasukaan palanut viileässä ilmassa aivan optimaalisesti, mutta saatiin kahvivedet kyllä keitettyä. Hörpittiin kahvit sitten auton lämpimässä ja ajeltiin parin Kontiovaarantien kätkön kautta takaisin majapaikalle.

Kyllä se lumisadekin sitten saapui aivan lopuksi ja saatiin kuin saatiinkin valkea joulu sillekin vuodelle. Viimeiset kolme kuvaa eivät ole minun ottamiani.