Sumuinen Koli

Itsenäisyyspäivän tienoilla suuntasimme pidennetyn viikonlopun lomalle Lieksaan. Tarkemmin sanottuna Kolille oikeaa talvea etsimään. Olimme vuokranneet edelliseltä talviselta Kolin reissulta tutun mökin nyt uudempaan kertaan. Tälläkin kerralla oli jo pimeää, kun lähestyimme mökkiä ja saimme jälleen arpoa mikä olikaan se oikea piha. Pihaa ei oltu aurattu, mistä aika suuri miinus heti alkuunsa, kun ei millään meinattu päästä liukkaassa tiiviksi tamppautuvassa lumessa edes mökin viereen. Lopulta auto kuitenkin onnistui saada sopivan lähelle ja pääsimme sisällekin. Sisällä tosin lämpötila taisi olla jotain 16 asteen luokkaa, joten ensitöiksemme saimme väännellä termostaatteja suuremmalle. Harmiksemme huomasimme myös ilmanvaihtokoneen pitävän aika metakkaa jopa pienimmällä teholla. Ammatillinen näkökulma asiaan olisi tarkistaa puhaltimet.

Onneksi sentään ensimmäinen yö meni nukkuessa kuin tukki ja aamulla ei enää harmittanutkaan niin paljoa. Aamu meni leppoisasti suunnitelmaa seuraaville parille päivälle tehden ja päivän retkisuuntimaa pohtien. Edellisestä makkararetkestä olikin kulunut jo sen verran aikaa, että lähdimme nuotioteemalla syömään lounasta ulos. Sää tosin ei houkutellut sen pidempään kävelyyn ja sopivasti jälleen sairastelusta edelleen puolikuntoisina ei kovin kummoisia retkiä oltaisi tehtykään.

Sää ei aina osu kohdilleen, mutta olipahan sentään lunta

Tyydyttiin siis ajelemaan rantatietä vähän eteenpäin ja käymään Likolahden nuotiopaikalla lounastamassa. Tämä olikin oikein hyvä vaihtoehto, puita löytyi vajasta mukavasti ja maisemassakaan ei ollut valittamista. Aurinkokin melkein paistoi hetken. Kävin rannassa kuuntelemassa jään jutustelua. Istuttiin vain hiljaa ja kuunneltiin hiljaisuutta ja nuotion napsahduksia. Jossain välissä kuulostelin hömötiaisia, jotka sainkin houkuteltua lähemmäs näköetäisyydelle äänitteen avulla.

Kivestä näkee hyvin vedenkorkeuden vaihtelut

Nuotiolla istuskellessa tulikin huomattua, että seuraavalla etapilla eli Ukko-Kolin huipulla tuskin olisi mitenkään kummoiset maisemat. Sen verran tuntui sumua olevan vaarojen huippujen kohdilla. Lounaan jälkeen ajeltiin kuitenkin ylös kahvittelemaan hotellille. Luontokeskus oli valitettavasti suljettu vierailumme aikaan. Harmillista, mutta ehkä luontokeskukseen vielä joskus tulee päästyä ihan sisäänkin asti. Lopulta liukasteltiin kuitenkin Ukko-Kolille katsomaan sumuisia 'maisemia'. Tunnelma oli hyvin pysähtynyt, mutta olipahan sentään lunta.

Näkymät ei olleet kummoiset

Ei viitsitty kiertää sen pidemmälle vaan talsittiin hotellille ja maisemahissillä parkkitasolle, josta takaisin mökille. Käytiin vielä vilkaisemassa vielä vapaana lainehtivaa Pielistä ennen kuin hipsittiin sisälle takkaa lämmittämään ja vaan oleilemaan. Hämäräkin alkoi tulla pian mökillepääsyn jälkeen.

Seuraavana päivänä käytiin kiertämässä Kasken kierrosta aamulenkkinä. Ainut vaan, että kun jätettiin auto Ollilan parkkipaikalle, niin sai kyllä kulkea jyrkkää mäkeä aivan tienpiennarta. Koko tie oli ihan peilijäässä ja tuskin autolla olisi edes ylös päässytkään. Kierroksen varsinaisessa alussa oltiin jo ihan naatteja. Onneksi valokuvauksen varjolla voi aina vetää henkeä tovin jos toisenkin. Polku oli kapeaa ja kulki syvässä lumessa. Arvuuteltiin mitä elikoita aitauksessa kesällä olisi ja nautittiin hiljaisesta pysähtyneestä tunnelmasta. Käytiin vilkaisemassa tulipaikkaa, mutta se ei vielä houkutellut mehuhetkeen. Jatkettiin kierrosta joka nousi ylöspäin.

Kierrettiin likimain punaisella piirrelty reitti

Sumuisaa myös tänä päivänä

Yhden tiukemman nousun jälkeen pysähdyin ja vilkaisin sivulleni. Metsäjänis oli jähmettynyt ihan puolentoista metrin päähän verkkoaidan toiselle puolelle. Sain siitä huonon kuvan ja menin liikahtamaan, jolloin jänö hilpaisi karkuun. Jatkettiin matkaa vielä tovin verran ylöspäin ennen kuin kulku tasaantui. Pian tupsahdimmekin jopa talvella aika idyllisenoloiselle Vaaralanahon tulipaikalle. Päätimme pitää taukoa siinä kaiken sen lumessa kahlaamisen päälle. Ihastelin vastapäisen rinteen koivuja ja totesin, ettei Kolin kansallispuiston tunnuksessa turhaan niitä koivunrunkoja ollutkaan.

Kuvatodisteita muistakin eläväisistä kerrankin

Lähtiessa Vaaralanaholta alkoi tuntua, ettei taidettaisi koko kierrosta jaksaa, joten tehtiin oikaisemissuunnitelma. No meidän reitit ei tunnetusti aina ole siitä helpoimmasta päästä, kun lähdetään soveltamaan, joten päädyttiin kahlaamaan hyvä tovi, varmaan kesällä ihan hyväkuntoista polkua. Nyt siitä oli mennyt ehkä joku tai jokin joskus 10-15 senttiä vähemmällä lumella. Tupsahdettiin kuitenkin aikanamme ihan kuljetullekin polulle ja sitä kautta vielä Mattilan pihapiiriin, jossa oli kovin hiljaista. Käytiin kaivelemassa kaikessa rauhassa geokätkö esiin ja jatkettiin vielä liukasta tietä pitkin takaisin autolle. Kaiken tämän jälkeen olikin hyvä päätyä lounastamaan Kolin Ryynäseen, jossa saikin nauttia rauhallisesta ja tunnelmallistesta miljööstä sekä hyvästä ruuasta.

Mattilan päärakennus, hiljaiselta näytti

Laiska lintukevät

Tämä eristyneisyys on harmillisesti vaikuttanut myös linturetkeilyyni. Normaalisti tässä vaiheessa vuotta ollaan menossa jo ties kuinka monennessa linturetkeilyssä, mutta nyt olen käynyt vaan neljällä oikealla linturetkellä. Nyt kun linturetkiseura on rajoittunut vain itseeni ja puolisoon, niin mahdollisuuksia tuntuu olevan vähemmän. Tähän vielä lisänä se, että minulla ei ole ollut varsinaisesti autoa käytettävissäni lähes kuukauteen, kun akku pitäisi ladata ja kesärenkaatkin on ollut hankkimatta. Parasta linturetkeilyaikaa on siis mennyt aivan tuhottomasti hukkaan. Kaiken huipuksi normaalisti työmatkoilla tulee bongailtua yhtä sun toista ja myöskin siirtymillä kotiovelta autolle. Tällä hetkellä kuulohavainnot perustuvat sisälle kuuluviin punarintaan, mustarastaaseen, tintteihin ja sepelkyyhkyyn.

Seurasta puheenollen periaatteessa varmaan muutaman kaverin kanssa voisikin lähteä linturetkeilemään, mutta tähän mennessä ei ole tullut lähdettyä. Ehkä myöhemmin keväällä sitten jo viitsisikin. Lajilistalla mennään vasta 77 lajissa ja tavoitteena oleva 100 lajia ennen tornien taistoa, tai tässä tapauksesssa ennen pihojen taistoa, näyttää kieltämättä vähän epätoivoiselta. Tornien taiston korvaava Pihojen taisto tapahtuma on tänä vuonna samaan aikaan kuin normaalisti tornien taisto olisi eli lauantaina 9.5. Lisätietoja tapahtumasta täältä. En odota mitään valtavaa tulosta saavani omalta pihaltani, mutta meidän tornien taisto joukkue meinaa omilla parvekkeillaan ja pihoillaan kukin tahoillaan tarkkailla tornien taiston hengessä, eli pääasiassa koko ajan.

Hieman harmillista lajitilannetta paransi viikko sitten Helsingin Vanhankaupunginlahdelle tekemäni linturetki, jolla uusia lajeja listaani tälle vuodelle taisi kertyä peräti 14 kappaletta. Tämän jutun kuvat ovatkin tuolta retkeltä, jolla saimme ihailla jo runsasta heleää alkavaa vihreää aikaa. Omassa kotipihassamme tuota vihreyttä saadaan vielä muutama päivä odotella, joskin tuomi on jo lähes koko lehdessä ja kriikunat availevat varmaan viikon sisään kukkapaljoutensa. Paljon oli muutakin porukkaa liikenteessä viikko sitten ja ei edes yritetty päästä lintutorniin tai lavalle. Onneksi kävelytien laitaan parkkeeraamallakin näki ihan mukavasti lintuja.

Luulisi, että jatkuva kotona nyhjääminen edistäisi ulkoilemaan lähtemistä, mutta valitettavasti ei toistaiseksi ole ollut sellaista huomattavissa. Sisällä sen sijaan olen saanut yhtä jos toista sisustus- ja siivousprojektia edistettyä, joten aivan apatiaan en minäkään ole sortunut. Remontti ja ehostussuunnitelmatkin ovat nytkähdelleet hyvällä vauhdilla eteenpäin. Onneksi alkavalla viikolla saan vihdoin autoni ajokuntoon, joten lähtömahdollisuudet extemporeretkille kasvavat. Lähestyvä pihojen taisto tuo hieman painetta kasvattaa edes lajilistan lukemia, joten voi olla, että arki-iltoina tulee käytyä parillakin oikein oivallisella lintupaikalla.

Eikai tässä tällä erää muuta. Parempaa loppua lintukevättä ja heräävää retkeilyintoa sekä lauantain pihojen taistoa odotellessa.

Hetkiä lähiluonnossa Uudenmaan eristysvyöhykkeellä

Uudenmaan eristys on tätä kirjoittaessa jo päättynyt hyvä tovi sitten, mutta pitäydyttiin hyvin lähiretkeilyssä tuon kolmen viikon aikana yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Seikkailtiin pääasiassa tuossa Helsingin keskuspuiston pohjoisosassa Paloheinän ja Haltialan tilan välillä.

Hyvin huomasi, että moni muukin oli selvästi eksynyt normaalisti niin hiljaisiin kolkkiin keskuspuistoa, poluilla ja reiteillä oli sen verran muitakin kulkijoita ja varmaan hyvä niin. Ehkä jatkossa osa jatkaakin näiden lähireittien kuluttamista. Haahuiltiin pääasiassa kartoittamassa uusia reittejä, etsimässä muutamia geokätköjä (niitä kyllä riittää vieläkin) sekä havainnoimassa kevääseen heräävää luontoa. Lumesta ei toki ole ollut tietoakaan, mutta paikoitellen metsässä siksakatessa kyllä huomasi talven olleen aika kosteahko.

Käytiin löytämässä pitkospuita lähes keskeltä pohjoisinta osaa ja muutama todella suuri kivi sekä hyvin kosteaa ja mutaista poluntapaista. Kuulin tunnistettavasti ensimmäisen kerran elämässäni peukaloisen voimakkaan kirkkaan laulun. Loppumatkasta hieman pitkäksi venähtäneellä seikkailulla alkoi toki sataa vettä ja minullahan oli valitettavasti vain kahden villapaidan taktiikka.

Tässä jossain pitäisi mennä polku

Komea runko ja kivelläkin kokoa

Ympärillä oivaa tikkametsää, yhtään ei havaittu

Toisella kertaa golfkentän vierestä metsikköön poiketessa säikyteltiin mahdollisesti pyy lentoon ja ihmeteltiin aivan pinnalla kasvavia juurakoita. Metsässä kulki joku poluntapainen, mutta helppoa siellä oli kulkea ilmankin ja rauhassa sai kuljeksia kävelyteiden keskelle jäävällä metsäsuikaleella.

Pinnalla risteilevä juuristo

Valmiita

Lankahamsteri on iskenyt, näistä tulee pääasiassa vierasvillasukkia

Kolmantena käytiin Haltialan puolelta seikkailemassa Haltialan aarnialueella. Ei ihan osattu suunnistaa sinne minne olin aikonut vaan poikettiin liian aikaisin toiseen suuntaan kulkevalle polulle, saattoi siis jäädä hienoin aarnimetsä näkemättä. Rehellisesti sanottuna en siitä osasta, jossa kuljimme ollut kovin vakuuttunut ja keskuspuistosta löytyy hienompaakin ja vanhempaa metsää ihan aarnialueen ulkopuolelta. Miltein takaisin autolla ollessa ihmettelin liikettä ojassa ja jäin hetkeksi katselemaan. Ojassa olikin useita kutevia sammakoita, jotka myös kurnuttelivat iloisesti.

Iloinen kohtaaminen (ja puhelimen kameran onneton zoomi)

Se ei lähiretki toteutui pääsiäisviikonloppuna, kun halu linturetkelle kasvoi niin suureksi, että oli pakko lähteä merta edemmäs kalaan pääkaupunkiseudun ruuhkaisilta paikoilta. Pidemmällekin maaseutumatkailulle olisi voinut jäädä ellei tuuli olisi ollut vain niin kertakaikkisen jäätävä. Ajeltiin siis aamupäivästä kohti Vihtiä ja Vanjärveä, jossa oli havainnoitu massoittain tundrahanhia. Matkalla toki nähtiin useampia peurojakin. Järveä sivuavalla lintutornille vievällä tiellä tehtiin jo hyviä havaintoja nokikanaa ja kurkia. Vesikin näytti olevan poikkeuksellisen korkealla ja näytti tulvivan useammassa suunnassa pelloille. Lintutornin ympäristössä oli onneksi tilaa ja käytiinkin kuikuilemassa maan tasosta kaukoputkella niitä tundrahanhia, havainnoitiin myös kevään ensimmäinen västäräkki sekä tavit. Varsinaisen järven puolella olikin sitten haapanoita, silkkiuikkuja, tukkasotkia ja vielä lisää tundrahanhia sekä muutamat kanadanhanhetkin. Varmaan jotain jäi havainnoimattakin, mutta viiltävä tuuli pakotti jatkamaan matkaa. Unohdin tyystin jälleen ottaa yhtään maisemakuvaa.

Houkutussorsat kesälomalla. Näistä 'ankoista' jopa minäkin sain kuvia.

Ajelimme Vihdin ja Lohjan maaseudun halki, kohti tuttua ja turvallista Savijärveä. Meidän tullessa paikalla ei ollut ketään ja jäätiinkin keittelemään trangialla lounasta ennen lintutornille siirtymistä. Aika pian saapumisen jälkeen kuultiinkin kaulushaikaran tutut puhallukset ja taivaalla kaarteli kurkiparvi. Ruokaa keitellessä saatiin vielä lumi-/raekuurokin niskaamme. Onneksi auton peräpäässä oli hyvä istua takaluukun suojatessa suurimmilta ryöpsähdyksiltä. Yksi lintusetä oli siinä käynytkin tornilla meidän kokkauspuuhien aikana, mutta lähtenyt aika pikaisesti pois.

Tuttuakin turvallisempi Savijärvi

Siellä jossain niitä joutseniakin oli lauma

Lähdettiin torniin kuikuilemaan, mutta navakan tuulen johdosta jäimme vain välitasanteelle tiirailemaan lintuja. Aika autiolta näytti Savijärvi, vaikka vettä oli normaalia enemmän täälläkin. Muutamat naurulokit ja sinisorsat bongattiin aika nopeasti. Laulujoutseniakin oli lasku-uoman lähettyvillä joukko. Niittykirvinen tepasteli pienessä mutaojassa ja tundrahanhia näkyi kauempana. Taivaanvuohikin kitkutti jossain menemään. Oltiin oikeastaan jo lähdössä, kun huomattiin joku iso peto. Ensin ajattelin, että se olisi ollut paikallinen ruskosuohaukka, mutta nopealla vilkaisulla jo vaikutti liian kookkaalta. Saatiin tovi seurata nuoren merikotkan edesottamuksia, joskin aika onnettomalta näytti. Ei oikein saatu selvää mitä se yritti. Aivan lopuksi saatiin vielä ruskosuohaukkakoiraaltakin lentonäytös. Olipa hyvä päättää lintupäivä siihen ja lähteä ajelemaan tuttuja teitä kotiin.

Lisää sukkia

Tapetin irroitusta (ja stailaamaton olohuone :D)

Väri-ilottelua piristykseksi

Skagensalaatti (niitä ruokakokeiluja)

Kaikkien pienten retkipiipahdusten lisäksi jatkuvaan kotonaoleiluun on kuulut hyvin paljon siivousta ja järjestelyä. Tapettien irroittelua, pientä remonteerausta, paljon neulontaa ja uusia ruokakokeiluja.