Sipoonkorvessa välipäivinä

Taas on päässyt minunkin kirjoitteluväli venähtämään luvattoman pitkäksi. Loppusyksyn retkeilyt toki ovat jääneet aika vähiin, mutta aika paljon olisi ollut kirjoittamattakin.

Hämmentävän hiljainen työtilanne antoi mahdollisuuden retkeillä arkiviikolla joulun jälkeen. Olimme suunnitelleet viimeiseksi lomapäiväksi metsäretkeä pitkästä aikaa. Tiistaiaamuna lämpötilan huidellessa vielä jossain -12°C paikkeilla meinasin jo peruuttaa koko retken. Lähdettiin kuitenkin hyvin pukeutuneina ajelemaan kohti Sipoonkorpea, muutaman vuoden tauon jälkeen. Jo matkalla pakkanen alkoi hellittää ja autoa parkkeeratessa mittari näytti vain -8 astetta.

Päivä oli aika pilvinen eikä juuri valoisammaksi muuttunutkaan

Puilla oli kaunis huurrekuorrutus

 

Arkipäivästä ja kohtalaisen aikaisesta lähdöstä huolimatta parkkipaikalla oli jo kymmenkunta autoa. Oletimme, että suurin osa autojen seurueista oli mennyt lyhyemmälle kierrokselle Storträskin ympäri. Lähdimme itse tallustamaan reipasta vauhtia yhdysreittiä kohti Kalkinpolttajanpolun kierrosta. Alkumatka olikin hieman tylsästi autotietä, mutta onneksi autoja ei ollut mailla halmeilla muuta kuin pysäköityinä. Oikealle polulle päästyämme lähdimme kiertämään sitä myötäpäivää. Maasto oli saanut kauniin kevyen lumipeitteen ja puut olivat viime päivien pakkasista huurrekuorrutettuja. Varmaan ensimmäinen kilometri olikin aikamoista ylös-alas-menoa sekä juurakoiden yli hyppelehtimistä. En ollut tajunnut katsoa karttaa kenkävalintaa silmälläpitäen, joten tietysti minulla oli ne hieman liian pienet kengät jalassa. Kahden sukan kombo ei ainakaan tuonut lisää tilaa kenkiin.

Nähtiin matkalla pari kauristakin pellolla. Ne olivat huomanneet meidät selvästi jo paljon aiemmin, sen verran epäluuloisina tuijottelivat meidän suuntaamme. Ensimmäisessä autotieylityksessä päätimme vähän oikaista ja kipittelimmekin tovin pitkin autotien laitaa, kunnes polku seuraavan kerran ristesi autotien kanssa. Tien varrelta löytyi yllätysparkkipaikka, jonka kohdalta polku jatkui sorastettuna, tasaisena ja kohtalaisen leveänä. Kerrankin tervetullut asia, eikä sorastus kauheasti edes haitannut silmääkään, kun sitä peitti ohut lumikerros.

Pieni ongelma meinasi ilmetä tämän kohdalla. Jäävirta meni polun ylitse.

Ei liian tasaista

 

Lenkin lähes pohjoisimmassa päädyssä matka jatkui jälleen hetken verran autotien laitaa. Jäimme kuuntelemaan hippiäisten piiskutusta ja onnistuimme näkemäänkin niitä jokusen kappaleen. Taisi olla minulle ensimmäinen näköhavainto vuodelle, tai en ainakaan muista nähneeni. Pian autotie muuttui jälleen sorastetuksi poluksi ja viitat laavulle alkoivat näyttää lupaavilta. Yllättäen 600 metriä oli aika pitkä matka ja epäiltiin jo menneemme kokonaan ohitse. Onneksi puuvaja ja laavu pilkottivat mäen päällä pienen hetken päästä.

Harvinaisen pitkäntuntuiset 600 metriä

 

Laavu oli sellainen, missä olisi kelvannut nukkuakin

 

Laavu olikin aivan tyhjillään eikä ympärillä olevilla retkipöydilläkään ollut asukkeja. Toinen puolikkaani lähti heti tekemään polttopuita sillä aikaa kun itse vaihdoin taukotakkiin sekä kuvailin hieman taukopaikkaa. Ainakin näin talvisella vaikutti oikein mukavalta ympäristöltä. Nuotion sytytyksen aikana etsiskelin paikalla sijainnutta geokätköä. Jouduin ottamaan toisen kierroksen ennen kuin kätkö lopulta paikantui. Ehdimme hetken istua ja ottaa lämmintä mehua termarista, kun paikalle saapuivat ensimmäiset muut ihmiset. Ensimmäisten muiden jälkeen pöydät alkoivat täyttyä yksitellen. Ennen kuin nuotiomme alkoi olla palanut loppuun, niin sillä oli saanut lämmiteltyä meidän lisäksemme eväitään ainakin kahdeksan ihmistä. Kerrankin oli sellainen tunne, ettei ollut turhaan tullut poltettua nuotiota.

 

Hieman jyrkähkö tuo loppuosuus

Upea kuusimetsäosio

Varpaat olivat viilenneet reilun tunnin aikana mitä oltiin taukoiltu. Matka jatkui mukavasti samaa leveähköä tasaista polkua pitkin kuin mihin oltiin jo totuttu. Muutamat portaat mahtui paluumatkalle ja vähän oikaistiin vielä lopussa tielle, ettei olisi tarvinnut enää kalliokiipeillä. Autolla vaihto jälleen untuvatakkiin, jalkojen venyttelyt ja viimeiset mehut termarista. Olipa hyvä retki, tätä lisää vähän pienemmällä tauolla taas.

Arki-illan jaloittelua Sipoonkorvessa

Ehdotin huhtikuun alkupuolella kaveripiirini Helsingin alajaostolle joko retkeä Ikeaan tai sitten Sipoonkorpeen. Vähemmän yllättäen jälkimmäinen valikoitui kohteeksi. Eräänä keskiviikkoiltana töiden jälkeen sitten suunnattiin sinne. Pohjoisemmille parkkialueille vievä hiekkatie oli aika jännässä pehmeässä kunnossa, ihan kuin olisi sohjossa ajanut.

Ensimmäisellä vastaantulleella parkkipaikalla oli muutama auto, toisella jonne mekin olimme jättämässä oli toinen auto meidän auton lisäksi. Alas puroa kohden lähtiessä paljastui hieman erilainen lumitilanne kuin kotipihalla. Luntahan oli koko polun leveydeltä ja se oli osittain tamppautunut hyvin liukkaaksi kerrokseksi. Polun alun jyrkähkö ylämäki siis osoittautui hieman haasteellisemmaksi kuin muistelin.

Lähdimme siis Byabäckenin parkkipaikalta kiertämään Ponun perinnepostia luontopolkua. Aikeena oli käydä vilkaisemassa sitten viime kerran rakennettua laavua. Ängesbölenin tulipaikan ympäristö olikin aika lohduttomannäköinen hyvin laajalta alueelta tallattua ja nuotiopiirissä tuhkaa ympäriinsä hyvänä kerroksena. Illan vähenevä valo ei varmaan ollut yhtään liian armollinen paikalle. Hiljaistakin oli, jotkut tintit sirputtivat puissa ja muutamat sepelkyyhkyt suhistelivat edestakaisin puuston latvuksissa.

Selvästi oli välikausi meneillään eikä ympäröivä luonto ollut oikein edukseen. Viimeksi samalla paikalla edelliskeväänä käydessä oli tunnelma varsin toisenlainen. Evästeltiin silti tulipaikan ympärillä ne eväät, jotka kullakin sattui olemaan mukana. Viileä alkoi vaivaamaan jossain vaiheessa ja pakattiinkin sukkelasti tavarat takaisin reppuihin ja lähdettiin jatkamaan vielä polkua eteenpäin. Totesin, että polku varmasti olisi huomattavasti enemmän edukseen muutaman viikon päästä, kun linnut kunnolla olisivat saapuneet ja viimeisetkin lumet sulaneet.

Jossain loppupuolella oikea polku taisi siirtyä metsän puolelle, mutta ei oltu huomattu vaan talsittiin metsätietä pitkin vain sitkeästi eteenpäin. Oikea polku metsän reunalla olisi kyllä näyttänyt hieman houkuttelevammalta kuin mutainen sekä osittain luminen ja liukas metsätie. Loppuun asti kuitenkin päästiin, tai toisin sanoen takaisin hiekkatielle, jota pitkin sitten kuitenkin päädyimme käpöttelemään takaisin autolle. Tällä kertaa Sipoonkorven kartoitus jäi tähän piipahdukseen eikä jatkettu enää millekään muulle kohteelle tutustumaan. Seuraavalla kerralla taas jotain muuta.

Loppumäki ennen tieosuutta

Kuitenkin mukava kevään retkeilyn aloitus tälläkin porukalla.

Retkeilyvuoden 2017 yhteenveto

Vuosi 2017, oli monilta osin yllätyksiä ja hienoja hetkiä täynnä. Löytyihän niitä pettymyksiäkin, mutta sen verran yltiöpositiivisena tykkään ajatella niitä mukavempia asioita enemmän kuin märehtiä huonommissa.

Minulla oli vuoden alussa pitkä liuta kansallispuistoja, joissa halusin vierailla. Aika monessa niistä tuli käytyä, joita luettelin, mutta aika monessa sellaisessakin, joista vain osasin uneksia. Käymättömät pysyvät edelleen kun siltä tuntuu listallani, ehkäpä jo tänä vuonna. Yllättäen Nuuksio, jossa ajattelin että varmaan vuoden aikana tulee käytyä useamman kerran jäi niinkin vähille kuin yhteen kertaan ja vieläpä marraskuussa. Sipoonkorvessa tuli käväistyä kauniina päivänä keväällä ja pienen pintaraapaisun saikin kokonaisuudesta.

Puurijärvi-Isosuolla olimme keväällä tornien taistossa ja sitä edelsi melko jännittävä telttailuyö lintutornissa. Teijoon teimme ystävien kanssa aika pikaisesti päätetyn yöretken, jolla ehdittiin vaikka mitä. Urho Kekkosen kansallispuiston reissulla ei ollut onni matkassa ja päiväretket jäivät mielestäni aivan liian lyhyiksi. Sinne on vielä pakko palata. Hossassakin tuli käytyä muutamalla pikapistolla samaisella pohjoisen reissulla, jolla UKK:takin tuli tutkailtua. Toisella kesälomalla käväisin hyvin pikaisesti Patvinsuolla ja yöretkellä sateisella Tiilikkajärvellä. Lopulta yllätyspuistoiksi vuoden kruunasi sekä Oulanka että Riisitunturi. Näistä edellämainituista kuudessa en ollut aikaisemmin käynytkään.

Puhtun lehto

Penijôe

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa vähän mainitsin 100 hetkeä luonnossa haasteeni ei omalta osaltani täyttynyt. Hieman se meinasi aluksi ja vähän lopuksikin mennä suorittamisen puolelle, mutta ilman sitä tuskin olisin tullut lähteneeksi niin montaa kertaa yksin seikkailemaan, kuin mitä loppujen lopuksi kävin. Olen vähän huono lähtemään yksin mihinkään, vaikka nautin yksin samoilusta suunnattomasti. Yksin pystyy keskittymään paljon paremmin kaikkeen ympärillään, eikä tarvitse sosialisoida kenenkään kanssa sekä on vapaus edetä ihan niin nopeasti tai hitaasti kuin vain huvittaa.

Ruka

Ajattelin jatkaa haastettani tänä vuonna tosin tällä kertaa taidan jättää laskut vasta loppuvuoden puolelle, niin ei tule suoritettua liikoja. Toinen sata eli sata lintulajia tuli kyllä täyteen. Taisin saada sadannen lajin listoilleni muutamaa päivää ennen Viron lintureissua. Vuoden lintupinnoiksi kertyikin Viron tuliaiset mukaan luettuna 148 kappaletta. Varmaan jokunen enemmänkin saattaisi olla, jos olisi ollut aikaa ja innostusta lintuilla vielä kesäkauden jälkeenkin. Myös jokunen ihan peruslaji puuttuu kokonaan kuten pikkutikka, uuttukyyhky, räyskä, härkälintu ja sääksi. Tämän vuoden lintupinnat taitavat olla seitsemässä ja tänäkin vuonna aion ryhdistäytyä ja käydä ulkoiluttamassa sekä kaukoputkeani että kiikareita hieman useammin kuin viime vuonna. Retkiseura tervetullutta.

Vuoden ulkonayöpymiset jäivätkin vain seitsemään. Parhain retkiaika keväällä jäi kovin lyhyeksi pitkään jatkuneen kylmyyden myötä samoin syksyn yöpymiset jäivät muuton, remontoinnin ja töiden jalkoihin. Seitsemän yötä onnistuin silti pysyttelemään makuupussissa. Tornien taistossa, Teijossa, Kopparnäsin Sandvikenissa, vanhempieni takapihalla (todella eksoottista), Tiilikalla sekä kaksi yötä torsolla Karhunkierroksella. Tänä vuonna aion ehdottomasti yrittää enemmän. En ihan onnistunut retkeilemään kunnolla joka kuukausi ja elokuussa en tehnyt yhden yhtä retkeä mihinkään, en edes lähelle.

Västerbyn ulkoilualue

Vuoden parhaiksi reissuiksi ja hetkiksi haluan nostaa ehdottomasti Tornien taiston, Viron monen päivän lintumaratonin, Teijon ekstempore seikkailun, UKK-puiston pari piipahdusta, Tiilikan yöretken, Västerbyn tutkimusretken sekä Riisitunturin valloituksen.

Riisitunturi

Kiilopää