Mission possible: Kansallispuistot tutuiksi

Kauhaneva-Pohjankangas

 

Palataanpa jälleen tänne ruudun ääreen pitkän tauon jälkeen. Muutama kuukausi on jälleen vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Monta aloitusta on tullut tehtyä, mutta mitään ei ole saanut valmiiksi. Touko- ja kesäkuussa on tullut käytyä vaikka missä ja niistä varmasti tulee vielä jossain välissä jotain kirjoiteltua loppuunkin. Nyt kuitenkin yksi hieman pidempään työn alla ollut kirjoitus.

 

Teijo, Puolakkajärvi

Patvinsuo, Suomujärvi

Lauhanvuori, Spitaalijärvi

Minulla on jo useamman vuoden ollut tavoitteena, kuten niin monella muullakin, käydä kaikissa Suomen 40. kansallispuistossa sekä seitsemällä valtion retkeilyalueella. Mitään kiirettä tässä ei ole tarkoitus pitää, mutta jos jonkun tavoitteen voisin ottaa, niin se olisi se, että kansallispuistot olisi käytynä viimeistään sinä vuonna, kun täytän 40 eli 2028. Jos puistoja tuona vuonna vielä on kovin monta jäljellä, varmaan täytyy tehdä supersuunnitelma sille vuodelle ja hankkia jokin ekstrapitkä loma.

UKK Kiilopää

Tiilikkajärvi, Venäjänhiekka

Repovesi, Kuutinkanava

Sipoonkorpi, Fiskträsk

 

Suunnitelmassani useimmissa kansallispuistoissa on tarkoitus viettää mieluiten ainakin yksi yö ja kiertää jokin lenkki. Toki osassa kansallispuistoja ei edes saa yöpyä, joten mitään kauhean villiä en aio tämän suhteen ruveta toteuttamaan vaan mennään sääntöjen mukaan.

Tällä hetkellä olen käynyt 28:ssa kansallispuistossa ja yöpynyt niistä 16:sta yhden tai useamman yön. Aika paljon olisi siis vielä tekemistä ennen kuin kaikki 40 ovat käytyinä ja pitkälti yövyttyinä. Loput 12 siis tarkoittaisivat alle kahden kansallispuiston vuosivauhtia, mikä ei sinänsä kuulosta oikeastaan edes kovin pahalta tavoitteelta. Alustavissa suunnitelmissa olisi tosin tällekin vuodelle vielä ainakin kaksi tai kolme uutta, joten tavoite voi tulla yllättäen täyteen jopa ennen asettamaani määräaikaa.

Teijo, Teerisaari

 

Valtion retkeilyalueilla puolestaan olen käynyt kahdella seitsemästä. Kummallakin on kyllä yövytty. Kaikki pohjoisemmat retkeilyalueet ovat käymättä, jotenkin ne on onnistunut ohittamaan Kylmäluomaa lukuunottamatta aivan tyystin. Ehkä täytynee kesäloman suunnitteluissa ottaa myös tämäkin seikka huomioon.

Teijo, Nenustannokka

Teijo, Teerisaari

UKK, Kiilopää suoraan edessä (tai takana)

Riisitunturi

Kansallispuistojen suurkulutus tuskin loppuu siihen vaikka kaikki tulisikin kierrettyä. Nyt olen jo huomannut, että omiin suosikkeihin tulee palattua kerta toisensa jälkeen. Esimerkiksi Repovedellä olen käynyt lähes vuosittain viimeiset seitsemän vuotta. Reissuja tuohon aikaan mahtuu miltein kymmenen eri vuodenaikoina. Nuuksio puolestaan on tuttu ja turvallinen, joskin sekin on pohjoisosiltaan pitkälti käymättä. Teijo on myös lähes lähikohteena saanut hyväksynnän ja melkein kaikki telttapaikat on tullut jo testattua. Talviretkellä tosin Teijossakaan ei ole tullut käytyä. Pohjoisessa toki UKK vei sydämen heti ensi kerralla. Sopivan hiljainen Kauhaneva-Pohjankangas on pieni, mutta sympaattinen ja ehkä maailman helpoin yöpymispaikka. Retkeilyalueista puolestaan tuttu, turvallinen ja aina jokseenkin hiljainen Ruunaa vetoaa jostain syystä aina vaan.

Repovesi, Katajavuori

Repovesi, Kapiavesi

Riisitunturi, Riisin rääpäsy

Seitseminen, Soljaset

Olen myös ottanut huomioon, että kansallispuistojen määrä voi hyvinkin lisääntyä tässä matkan varrella, mutta sehän ei ole huono. Odotan innolla minkälaisen statuksen Oulun perustettava Sanginjoen metsäalue lopulta saakaan. Kansallispuistokartassa, kun on Oulun kohdilla rannikon tuntumassa ja suurten teiden varrella aika iso aukko ainakin maalla tapahtuvalle retkeilylle. Sallan tulevaan kansallispuistoon on tarkoitus mennä tutustumaan jo näin etukäteen, koska erinäisten muiden harrastussyiden takia sinnepäin tulee todennäköisesti ajeltua matkalla pohjoisesta etelämpään.

Teijo, Puolakkajärvi

Repovesi, Olhava

Isojärvi, Vahterjärvi

Pallas-Yllästunturi, Palkaskero

Lopuksi täytyy todeta, että retkeilymielenkiintoni ei toki suuntaudu vain kansallispuistoihin vaan myös pienemmät ja tuntemattomammat kohteet ovat yhtä lailla käyntilistallani. Kaiken kaikkiaan loppumaton uteliaisuus vie milloin minnekin pienemmälle tai suuremmalle retkelle ja monet pienetkin paikat ovat jättäneet lähtemättömiä muistoja mieleen. Ainut harmin aihe tuntuu vain olevan ajan vähyys. Siksi toivonkin, että kun joskus mahdollisesti tulen pääsemään eläkkeelle (niin kovin kaukaiselta kuin se tuntuukin), niin silloin olisi vielä jaksamista ja innokkaita retkitovereita lähtemään vielä uusille seikkailuille.

Koskikaraa katsomassa

On taas se aika vuodesta, kun tuntuu ettei vanhoja juttuja viitsi vielä kaivella, muttei oikein uusiakaan merkityksellisiä tai ajankohtaisia retkiä ole tullut tehtyä ja siksi blogitauko tuntuu aina venyvän kohtuuttoman pitkäksi. Ajattelin kirjoittaa siis jotain, ettei jälleen jäädä koko kevääksi uinumaan blogin suhteen. Usein myös jutun kirjoittaminen sekä julkaisu johtaa positiiviseen uusien retkien kierteeseen. Palataanpa siis helmikuun puoliväliin.

Pitkäkoski ei jäädy kunnolla edes kovina pakkastalvina

Tykkään vaan niin kauheasti tuosta aidasta

 

Luntakin oli vielä puissa

Alkuvuodesta tammi-helmikuussa on ainakin pääkaupunkiseudulla, ja muuallakin etelässä, parhaat mahdollisuudet havainnoida koskikaroja usein melko vaivattomastikin. Yksi itselleni aika takuuvarma koskikaran talvehtimispaikka sijaitsee vain muutamien kilometrien päässä kotoani Helsingin ja Vantaan rajalla kulkevalta Pitkäkosken suojelualueelta. Tähän mennessä olen karan siellä nähnyt miltein aina kun olen lähtenyt katsomaan. Tällä kertaa tosin kara oli viihtynyt tietyssä paikassa jo pidempään ja tiiraan oli kertynyt mukavasti havaintoja tasaisesti joka päivältä noin viikon ajan. Kara oli tuntunut myös viihtyvän hyvin samoilla paikoilla. Aika pitkälti tammikuun loppu sekä helmikuun alku oli mennyt odotellessa sopivan lauhaa päivää koskikararetkelle.

Niimpä sitten ystävänpäiväsunnuntaina ajelimme tutulle Pitkäkosken ulkoilumajalle parkkiin. Ihmisiä oli purevasta ja viimaisesta säästä huolimatta paljon liikkeellä, lähinnä tosin hiihtämässä. Onneksi koskialueelle pääsi myös kulkematta latujen kautta ja pienen pakkasen purevuuden tunsi avoimella kävellessä. Hieman metsään suojaan päästessä helpotti kummasti. Lunta oli niin paljon, että Vantaanjoen ylittävällä sillalla ei kaiteista kauheasti suojaa ollut. Jos olisi ollut varomaton olisi voinut humpsahtaa helposti yli laidan ja tummana virtaavaan jokeen.

Aurinko pilkahteli puiden välistä

Todistusaineistoa koskikarasta

Ei lähdetty seuraamaan virallista luontopolkua vaan lähdettiin ylävirran suuntaan metsään kulkevalle hyvin tampatulle polulle. Aurinko siivilöityi kauniisti iäkkäiden kuusien väleistä metsään ja tinttien varovainen tirskunta sekoittui kosken vaimeaan kuohuun. Polulla ei kulkenut muita vaan sai rauhassa käydä kurkistelemassa jokaisesta sopivasta välistä joelle ja pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan lintuja. Luminen talvi on tuonut jäniksille ja rusakoillekin hieman haastetta, kun lähes kaikista lumen pinnalla olevista oksista oli kuori kaluttu. Pieni matka jouduttiin siirtymään hiihtoladullakin, mutta onneksi siitä ei tullut sanomista, saattoihan tuo olla sekä suksijoille että kävelijöillekin tarkoitettu väylä tiedäppä tuota, kun ei varsinaisesti mistään sellaisesta kohdasta menty missä asian olisi voinut todeta.

Pian oltiinkin jo leveämmän sillan luona, jolle saattoi jäädä pidemmäksikin aikaa katselemaan. Ylävirtaan joki olikin jäässä, mutta alavirtaan kuohui mukavasti. Ylävirran puolella oli hauskoja jäälettusia, jotka pyörivät virrassa lähes paikoillaan, myöhemmin huomattiin niitä alempanakin. Pienen katselun jälkeen nähtiin koskikarakin, joka harvinaista kyllä lensi suoraan veteen sukeltaen miltein keskellä virtaa. Tovin jälkeen karakin siirtyi hieman helpommille vesille ja saatiin seurata sen niiailua jään reunalla. Koskikara on niitä lintuja joiden puuhia seuratessa päivä piristyy entisestään. Kovin kauaa karan touhuja ei malttanut seurata sen verran aukealla paikalla viima pääsi pureutumaan kasvoihin.

Jääkakkuja!

Päivän tavoite oli kuitenkin saavutettu, päästiin vähän ulkoilemaan upeassa talvisäässä ja nähtiin siinä sivussa koskikarakin.

Suomen itäisin piste

 

Itäpisteen vierailulle saatiin oikein seesteinen heinäkuun päivä

 
Kesäloman itäsuomen osuuden kohokohta oli loman loppupuolella. Tehtiin päiväretki Lieksasta aivan itäisimpään Suomeen Ilomantsiin ja Suomen itäisimmälle pisteelle, jonne pääsee lähes autolla. Matkan varrella oli myös oikein houkutteleva ja ikuisuuslistallani kummitteleva Koitajoen retkeilyalue. Tämä olikin vihdoin se puolisolleni lupaama makkaranpaistoretki, muuten olisi saattanut tulla narinaa kaikesta retkeilystä eikä edes yhtään makkaraa. Lisäksi pitihän meidän päästä kokeilemaan reissun alussa ostettuja uutukaisia makkaratikkujakin.

Lieksasta lähdettiin muka hyvissä ajoin, mutta huonohkokuntoinen tie vaati hieman pidemmän ajon kuin oli alunperin ajateltu. Käytiinhän siinä toki parilla geokätkölläkin matkan varrella, koska kaikenmoisia karttoja ja koordinaattiruutuja tulee täytettyä kyseisen harrastuksen osalta. Onneksi sää oli mitä upein ja teillä ei ollut ruuhkaa. Lopulta päästiin Koitajoen Polvikosken parkkipaikalle. Parkkipaikalta olikin lyhyt hilpaisu lähimmälle nuotiopaikalle, joka vain odotti meitä tyhjänä ja oli lisäksi oikein hyvällä paikallakin. Mukavana lisänä säät olivat suosineet siinä määrin, ettei heinäkuun loppupuolella ollut metsäpalovaroitusta voimassa.

Hienot heijastukset Koitajoen pinnassa

Nuotio paloi iloisesti ja savuttamatta

 
Käristeltiin rauhassa makkarat ja keiteltiin kahvitkin sekä testailtiin varmuuden varalta hyttyskarkotinta. Muutaman käyttökerran kokemuksella, oli ihan rahan arvoinen vempain. Oli hiljaista, vain läheinen koski kohisi kauempana. Aika loppuvaiheilla nuotiopaikan ohittivat kolme nuorta miestä ja he kävivät ilmeisesti parkkipaikan ja sillan kohdilla pulahtamassa viileään jokeen. Hyvänpituisen ruokatauon jälkeen lähdimme jatkamaan matkaamme Suomen itäisimmälle pisteelle, jossa rajavyöhyke on lytistetty äärimmäisen kapeaksi. Hieman ennen parkkipaikkaa oli vielä upea kota ja tulistelupaikka. Kodalla olikin muita ihmisiä ja kävin vain nopeasti kirjailemassa nimeni vieraskirjaan. Geokätkön etsintää päätettiin yrittää takaisin tullessa uudelleen.

Eipä ollut hassummat maisemat kodaltakaan

Komea kota

 
Loppumatka ajeltiinkin rajavyöhyke kummallakin puolella parkkipaikalle asti. Kuumasta kesäpäivästä huolimatta hyttyset olivat aktiivisia keskellä kirkasta päivää ja paarmojakin oli joitakin yksilöitä, onneksi sen verran vähän kuitenkin, että uskalsi autosta ulos. Parkkipaikalta rajalle olikin enää aivan lyhyt, leveä, aidattu sorastettu polku. Edelliset rajapisteen ihmettelijät tulivat vastaan matkalla, joten saatiin rauhassa ihastella pysäyttävän upeaa ilmaa, maisemaa ja hiljaisuutta. Rauhassa saatiin lisäksi etsiä paikalla ollut geokätkö ja ottaa toiseen virtuaaliseen vielä todistekuvat. Tavattiin myös komea sarvijaakko, joskin oikean kameran eikä kännykän tarkennus suostunut moiseen tarkentamaan.

Lähes rasvatyyni Virmajärvi

Joku sarvijäärä, sarvijaakoiksi nämä omassa vajaassa lajituntemuksessa menevät

 
Paluumatkalla käytiin tutkailemassa uudelleen upeaa kotaa ja tulipaikkaa. Kätkökin löytyi aika pian kun rauhassa sai koluta. Päätettiin ajella Ilomantsiin kylille, koska siellä ei ollut tullut koskaan käytyä. Muutamat geokätköt ja muistomerkit hieman hidastivat tätäkin osuutta. Käytiin syömässä paikallisessa ravitsemusliikkeessä ja sitten päätettiin vielä mennä ihmettelemään Hermannin viinitorni nimistä paikkaa. Kävikin ilmi, että vanhasta vesitornista saisi kahvia joten eikun vain hissillä ylös ihastelemaan oikein kivasti toteutettua sisutusta ja upeita maisemia. Tehtiin aloittelijavirhe eikä käyty itse viinipuodissa. Marraskuun lopulla pääsin Helsingissä ravintolassa maistelemaan Hermannin viinitilan marjaviinejä ja ensi kesänä viinipuoti on varma matkakohde.

Pienen pieni Hattuvaaran tsasouna

Hieman sotahistoriaakin matkan varrella

Hermannin viinitorni oli persoonallinen

Upeat maisemat Ilomantsinjärvelle

 
Lopulta ajeltiin iltasella osittain todella upeaa maisemareittiä takaisin Lieksaan.